Hautajaisissa

Tänään oli aika paska päivä. Uuden vuosikymmenen toisena torstaina hautasimme maailman ihanimman koiran. Meidän rakas Arvo piti laittaa ikiuneen ihan yllättäen sen kunnon romahdettua munuaisvaurion takia.

Jos Arvo olisi ollut meidän tiedekunnan proffa, tämä olisi sen muotokuva luentosalin seinllä.

Arvo tuli meille vasta aikuisena, mutta kerkesi kuitenkin elää yli kymmenen vuotta oikein hyvää koiranelämää lapsuudenkodissani Ranta-Roppolassa. Meillä oli ennestään jo kaksi koiraa (siis siellä talossa, jonne ei koskaan pitänyt tulla koiraa), mutta yhtenä päivänä lenkillä mietin, että olispa ihanaa, jos olis vielä yksi. Se oli joku etiäinen, sillä suurin piirtein seuraavana päivänä saimme kuulla erään tutun joutuvan luopumaan koirastaan, parivuotiaasta kääpiöpinseristä. Suostuttelin heti vanhempani ottamaan sen edes viikonlopuksi käymään. Että mietitään sitten tarkemmin, mutta tiesinhän minä, että selvä peli se jo olisi. Arvo, silloinen Rami, oli kyllä aivan kaistapää, riehui koko vierailunsa ajan ja oli oikeasti ihan MAHDOTON. Mutta oli se toisaalta niin ihanakin, että jossain mielenhäiriössä vanhempani suostuivat adoptoimaan kyseisen täystuhon. Aika pian kävi selväksi, että huomiota ja hellyyttä se poika oli vaan vailla. Sellaiset kahden tunnin ravaushepuliringit sohva-tuoli-lattia-keittiö-tuoli-eteinen-vintti-sohva -välillä loppuivat ja Arvo oli aivan rauhallinen poika, kunhan sai olla tarpeeksi kenen tahansa sylissä, tai ainakin lähellä. Tyhmähän se oli kuin saapas, mutta niin ihana, kiltti ja rakas. En ole ennen tavannut sellaista koiraa, joka tulee syliin ja halaa. Se tuli aina naamakkain lähelle ja nosti tassunsa kaulan ympärille aivan kuin olisi tiennyt, että näin sitä hellyyttä osoitetaan. 

Näin se aina istui sohvalla kuin ihminen ja osallistui keskusteluihin.

Tässä näyttäisi ilme sellaiselta, että joko oli paskannettu pirtin lattialle tai se oli ainakin suunnitelmissa.

Oli se niin hyvä poika, vaikka toisinaan (jatkuvasti) karkaili ja varasti veljensä, Luukkaan, herkkupaloja, mutta kukapa sitä nyt aivan täydellinen olisi, ja pitäähän sitä vähän luonnetta olla. Pojat olivat paljon ulkona vapaana äidin mukana hänen rapsuttaessaan milloin mitäkin nurkkajuuria, ja Arvo kyllä pyrki usein livahtamaan hajujen perässä omille teilleen. Sitä karkailua hieman hillitsi painava kettingin pätkä, joka oli kiinni hänen valjaissaan. Ei kyllä kauheasti, mutta ainakin vähän hidasti ja piti ääntä, jonka perusteella karkulaista pystyi jälestämään. Maalla vähän erilaisia nuo koirien koulutusmetodit..... 😄

Pikkumetsuri pihatöissä. Tai lämmittelytauolla, aina sitä paleli.

Velipoikien kanssa naamiaisissa.

Kyllä se nuoruuden angsteissaan muutti kerran hetkeksi kaupunkiin minun luokseni asumaan. Yhden opiskelijavapunkin se vietti Ainolan puistossa omissa haalareissaan, vaikka eihän siitä loppujen lopuksi lukumiestä tullut. Maamieskoulunkin jätti kesken. Ei Arvosta muutenkaan oikein ollut kaupunkilaiskoiraksi. Kerran poissaollessani se oli penkonut laukkuani ja syönyt sellaisen rautaisen rasvatuubin... Eläinlääkäri käski syöttää sille risiiniöljyä, jotta mahdolliset raudan kappaleet kulkisivat matkansa suolistossa hieman liukkaammin. Ei onneksi käynyt kuinkaan, Arvo sitten vaan  piereskeli märkiä öljypieruja pari päivää minun nahkasohvaani.

Arvon kauhein darra juuri sen yhden vapun jälkeen.

Arvo oli valtavan innokas, utelias ja halusi aina olla muiden lähellä, mutta yöunistaan se oli tarkka. Se saattoi illan venyessä, hänen makuunsa, liian pitkäksi poistua paikalta silmäillen muita merkitsevästi ja mennä omaan sänkyynsä peiton alle nukkumaan. Pojathan nukkuivat vanhempieni huoneessa pinnasängyssä (koska tottakai!?), jonka päähän oli tehty yöksi suljettava ovi. Pinnasänky hommattiin, kun vanhemmillani oli vielä kolme koiraa, ja iskä kyllästyi siihen, ettei itse mahtunut omaan sänkyynsä nukkumaan (itsekäs). Ja juuri pinnasänky siksi, kun muutenhan pojat olisivat kavunneet takaisin porukoiden sänkyyn heti heidän nukahdettua. Arvolle kyllä uni maittoi, mutta kerran elämässään se taisi herätä aikaisin ja repikin silloin patjansa silpuksi. Harmi vaan, että oli itse niin paksu, ettei päässyt säleiden välistä pois, kuten hoikka veljensä, Luukas. Olihan se tosiaan paksu, kun iskä, joka "ei erityisemmin välitä koirista", jakoi Arvon kanssa suunnilleen joka toisen suupalansa.... Arvo olikin aina kärppänä koirana paikalla, kun jääkaappi avautui. Sitä ei saanut kyllä salassa tehtyä, vaan Arvo heräsi takuuvarmasti vaikka sikeimmästä unesta vintiltä, peittojen alta. Äidin poikiahan ne kaikki koirat meillä ovat olleet, mutta Arvo oli kyllä aika paljon iskänkin poika. Ja oikeastaan meidän kaikkien muidenkin, se kun oli sellainen läheisriippuvainen kainalovauva.

Arvo otti yhtenä kesänä omakseen äidin ruukkutomaatin, josta kävi ihan itse välillä tarkastamassa satoa ja napsi sieltä kypsiä tomskuja. Aina cheat dayna meni kuitenkin jäätelö jos toinenkin.

Arvosta on paljon tarinoita, se oli jotenkin tosi vitsikäs koiraksi. Nyt se on kuitenkin haudattu isoveljensä, Unton, viereen lumiseen puutarhaan. Unton hautajaisten jälkeen Luukas kusaisi heti haudalle, mutta tämänpäiväisessä toimituksessa osasi jo käyttäytyä arvokkaammin. Vanha ukko jo itsekin, ja jääkin nyt viettämään eläkepäiviään Ranta-Roppolan ainokaisena. Kauheaa oli luopua maailman arvokkaimmasta Arvosta, mutta sielläpä se nyt laukkaa isoveljensä kanssa pilven reunalla. Toivottavasti taivaassa voi syödä kaikkea huoletta ilman terveysriskejä ja siellä ois kaikkia, ketä halailla, niin kultaisella pojalla on hyvä olla. ❤

Tässä yksi Arvon lukuisista dick piceistä. Se aina niitä otti, vaikka yritettiin kyllä sanoa, että sellaisten lähettely pyytämättä on sopimatonta ja loukkaavaakin.

Komea poika viimeisenä joulunaan. ❤