maanantai 30. maaliskuuta 2020

Jäähyväiset loistavalle Luukkaalle

Taas suru-uutisia. Ranta-Roppolan viimeinen poika lähti eilen sateenkaarisilloille, missä velipojat sitä jo kovasti odottelivat. Vanhin poika, uskomaton Unto, kuoli jo muutama vuosi sitten, ja nuorimmainen, arvokas Arvo, lähti hänen peräänsä aivan juuri, vasta tammikuussa. Nyt oli loistavan Luukkaan vuoro lähteä. 💔

Arvon kuoleman jälkeen Luukkaalla alkoi suruaika, eikä se oikein syönyt kunnolla, eikä muutenkaan ollut oma itsensä. Otin sen viime viikolla ravitsemus- ja suruterapiaan Ouluun, kuvittelimme toiveikkaina, että se olisi vaan kaivannut vähän maisemanvaihdosta. Perjantaina se ei ollut syönyt oikeastaan mitään muutamana päivään, joten päätimme mennä eläinlääkäriin kysymään viimeistä oljenkortta. Aavistelin kyllä jo pahinta, mutta en kuitenkaan saattanut tosissani edes ajatella sitä, kun Arvonkin poismeno oli vielä niin tuoreena mielessä. Ihan reippaasti Luukas vielä lähtiessä pissata lorotti jalkaa nostaen, ja päätinkin napata äkkiä pissanäytteen, jos vaikka haluaisivat senkin tutkia eläinlääkärissä. Valitettavasti minulla oli näyteastiana vain kanneton kertakäyttökahvikuppi, jota sitten tasapainottelin kädessäni matkan eläinlääkäriin vain osan loiskuessa päälleni...

Luukas oli aivan mahdoton kahvinjuoja, vaikka mahansa ei sitä meinannut kestääkään.
Noh, en tiedä, katsottiinko sitä pissaa edes, mutta verikokeista selvisi, että pojan maksa-arvot huitelivat aivan taivaissa niiden oltua kuukausi aiemmin vain hieman koholla. Luukkaalla oli lisäksi jo vuosia sitten todettu sydänvika, johon sillä oli lääkitys. Ikääkin oli jo lähes 13 vuotta, joten lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä teimme sen kauhean, mutta kaikista armollisimman päätöksen päästää Luukas velipoikien luo. Lääkäri sanoi, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä sillä sekunnilla, että voisimme vielä mennä kotiin. Lähdimmekin ensin ajamaan nilkka suorana pois, mutta käännyimme aika pian takaisin. Poika vaan makasi penkillä, eikä yhtään katsellut maisemia, kuten yleensä aina autossa ollessaan teki. Sillä oli varmasti kauhea nälkäkin, kun ei ollut saattanut päiväkausiin syödä. Ajoimme Sulhiksen kanssa takaisin eläinsairaalalle saattelemaan Luukas viimeiselle matkalleen.

Tässä Luukkaan eri lookeja. Kuten kuvasta näkee, me emme todellakaan olleet kauhean tarkkoja trimmauksen suhteen...
Luukas otettiin meille 2007, kun äidillä oli syöpähoidot siinä vaiheessa, että hän oli koko ajan aivan lääkepöllyissä.... Lupa toiseen koiraan siis heltisi kuin itsestään! 😏 Joku voisi ajatella, että sairasta ihmistä ei saisi tuolla tavalla käyttää hyväkseen, mutta emme ole katuneet käytöstämme kyllä päivääkään. Ja tuskin äitikään, sehän hyysäsi kaikkia koiriamme, kuin olisi ne itse synnyttänyt. Meillä koirat totisesti ovat olleet kuin perheenjäseniä ja niitä on mahdollisesti pidetty jopa paremmin kuin ihmislapsia...  Hyvin ne kaikki ainakin ruokittiin, jokaisesta kasvoi nimittäin paljon isompi, kuin rodullensa on ominaista. Unto oli 10 kg painava bichon frise, kun kyseisen rodun uroksella normaali maksimipaino on yleensä noin 5 kg. Unto ei varsinaisesti ollut lihava, mutta tavallista isokokoisempi muutenkin. Tosin kyllä eläinlääkäri siitäkin sanoi, että näkee, että sillä on korkea elintaso... Arvo taas oli ihan rehellisesti lihava. Leikatut kääpiöpinserit lihovat helposti ja Arvo oli muutenkin kauhean perso ihan mille tahansa syötävälle, mutta oli se myös jotenkin tosi roteva ja lihaksikas. Vähän kuin sellainen salihärkä, jolla ei kuitenkaan ole matala rasvaprosentti. Luukas taas oli aina ollut hoikka, mutta jotenkin siitäkin kasvoi ylikokoinen. Sen piti olla toy-villakoira, mutta kasvoi kääpiövillakoiran mittoihin... Varmaan sillä tervehenkisellä maalaiselämällä on osuutta asiaan.

Luukas kerran auringonotossa pää oikeaoppisesti suojattuna!
Luukas oli aivan ihana koira. Villakoirien tapaan se oli valtavan älykäs, mutta toisaalta kovan luokan drama queen, joka saattoi loikkia pitkäänkin kolmella jalalla saadakseen ekstrahuomiota "kipeän" tassunsa vuoksi. Sen älykkyydestä kertoo sekin, että se oli pieni ja kevyt kuin lintu (Luukkaan hellittelynimi olikin lintu, kun taas Arvoa sanottiin hevoseksi, koska se sillä tavalla hevosmaisesti laukkoi ja piehtaroi jatkuvasti), mutta silti se oli porukan pomo ja laittoi kymmenkiloiset velipoikansa kuriin sillä naurettavan kuuloisella kimakalla "murinallaan". Nirso se totisesti oli, mutta ehkä vähän myös vittumainen. Se nimittäin aina vaali herkkupalojaan todella pitkään ja kanniskeli niitä suurieleisesti lähinnä Arvon näköpiirissä. Vaikutti siltä, että se halusi vain kiusata ahnetta pikkuveljeään, joka oli koko ajan herkkujen perään. Ruoka-aikanakaan poikia ei voinut jättää valvomatta, sillä heti silmän (meidän ja Luukkaan) välttäessä, Arvo hotkaisi myös Luukkaan kupin tyhjäksi. Tehokas kikka olikin uhkailla Luukasta sanomalla "annetaanko Arvolle" ja lähestyä käsi ojossa, milloin kyllä alkoi herkut ja tavallinen ruokakin maistua myös Luukkaalle itselleen. Perso se ei ollut oikeastaan millekään, joten tärkeintä taisikin olla, ettei se lihava pikkuveli saa jotain hänen omaansa, minkä itsekin isosiskona aivan mainiosti ymmärrän!

Tupakille menossa. Tuolla tavalla se aina kanniskeli niitä nakkejaan ja luitaan tuntikausia Arvon kiusaksi. Tuo vaippa sillä oli siksi, ettei se enää vanhempana ollut turhan tarkka siitä, minne pissasi...

Jos Luukas olisi ollut ihminen, hän olisi ollut sellainen kouluja käynyt älykkö, jolla on sarkastinen huumorintaju ja verraton tilannekomiikka. Luukas olisi ollut intohimoinen taideharrastaja ja laatuviskien ystävä. Ei tietenkään saisi tällä tavalla lokeroida, mutta Luukas olisi ehdottomasti ollut aseksuaali, eikä olisi kaivannut parisuhdetta, ei sittenkään, vaikka se olisi ollut platoninen. Ystäviäkään hänellä ei olisi ollut kuin muutama, jotka eivät nekään olisi olleet kauhean läheisiä, sillä olihan hänellä veljensä. Veljesten keskinäinen yhteydenpito olisi riittänyt introvertille Luukkaalle pääasialliseksi sosiaaliseksi kanssakäymikseksi. Luukas olisi tykännyt katsoa amerikkalaisia elokuvia, mutta vain ironisesti. Kirjoja hän olisi rakastanut aidosti, varsinkin niitä venäläisiä klassikoita, joita kuuluu arvostaa, mutta joita yleensä inhotaan salaa. Hänen piikikäs huumorintajunsa olisi saattanut satuttaa herkempiä, mutta onneksi veljensä olivat sen verran yksioikoisia, ettei ihan jokainen nokkela sivallus olisi mennyt perille asti. Kuitenkin Luukas olisi ollut omalla tavallaan valtavan rakastava ja pitänyt lähimpiensä puolia viimeiseen asti. Ja sellainen se oikeasti olikin. Jos se tulkitsi tilannetta siten, että jotakin perheemme jäsentä satutetaan, se tuli kiljuen väliin. Myös yhdessä tanssimisen se tulkitsi uhkaavaksi, ja iskä ja Sulhis saivat muutamaankin kertaan kyytiä Luukkaalta. Tai sitten se vain yksinkertaisesti vihasi paritanssia.

Kiharatukkaiset pojat.
Meidän kaikki pojat ovat olleet todella ihmisrakkaita, mutta Luukas ei ollut sellainen hölmö hökäle kuin molemmat velipoikansa. Vieraisiin se saattoi toisinaan suhtautua välillä aika varautuneestikin. Siinä, missä Arvo ja Unto olivat kenen tahansa pihaan eksyvän kimpussa, Luukas kiipesi usein talonväen syliin, kääntyi pois päin vieraasta ja vahtasi tyynesti seinään. Hänen huomionsa piti nimittäin ansaita.

Luukas ei kyllä ollut jouluihminen, mutta yritti parhaansa meidän mieliksi.
Luukas oli ehdottomasti kuitenkin tottelevaisin meidän koirista. Sitä pystyi hyvin pitämään vapaana pihalla, eikä se lähtenyt omille teilleen loiruamaan, kuten erityisesti Arvo ruukasi tehdä. Se oli niin valtavan kiltti, kevyt ja helläotteinen, että olimme jo suunnitelleet, että sen voisi ottaa meidän häihimme juhlapaikalle hengailemaan, ettei sitä tarvitsisi jättää yksin kotiin. No, nytpä sen ei tarvitse olla enää koskaan yksin. Tuntuu kuitenkin pahalta ajatella, että odottelikohan se kauankin, että päästäisimme sen jo velipoikien luokse, emmekä me vaan tajunneet. Kyllä sillä kuitenkin häntä heilui vielä viimeisenä päivänäänkin, joten haluan uskoa, että lähtö tuli juuri oikeaan aikaan.

Tämä ihana mallikuva on viime joululta. Tässä oli aloitettu Luukkaan turkin trimmaus, mutta siihen hänellä riitti kärsivällisyys aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan, joten nämä välivaiheet oli aina aika mielenkiintoisen näköisiä.

Rakas ja loistava Luukas haudattiin viikonloppuna Ranta-Roppolan puutarhaan, sinne samaan paikkaan, minne muutkin. Siellä jossain ne ovat taas koko porukka yhdessä, meidän rakkaat pojat. ❤


Tässä Luukkaan viimeisin muotokuva. Eikö vain ollut kultaisen näköinen koira, ihan kuin nalle. 

torstai 19. maaliskuuta 2020

Perutaan häät - TAAS!

Tiivistelmä: Lue otsikko.

Kyllä tämä nyt alkaa siltä vaikuttaa, että häät pitää perua. Tai no, ei perua-perua, mutta siirtää ja reippaasti. Uusimpien ennusteiden mukaan epidemiahuippu saavutetaan näillä rajoitustoimilla toukokuussa. Jos näin on, heinäkuun alussa emme todellakaan ole niin selvillä vesillä, että ainakaan riskiryhmäläiset voisivat osallistua. 

Näin meki oltaisiin oltu ensi kesänä, mutta ei vissiin sitten ollakaan. (Unsplash)
Olemme tässä nyt muutaman päivän vähän punninneet vaihtoehtoja. Jotenkin järkevin olisi vaan siirtää vuodella, mutta olemme sitten jotain 57-vuotiaita ja jos halajamme joskus niitä pershedelmiä, niin se juna on sitten mennyt jo ja hemmetin kauas. Toinen vaihtoehto olisi pitää ne alunperin haluamamme syyshäät, mutta onkohan järkeä siirtää vain parilla kuukaudella... Se on aika lyhyt aika, kun puhutaan tällaisesta ympäri maailmaa riehuvasta pirullisesta viruksesta. Syyshäissä on myös se paskamainen ongelma, ettei silloin ole mahdollista pitää tarpeeksi lomaa, että pääsisi häämatkailemaan. Minua ei sinänsä edes ärsytä se hääpäivän siirto, mutta olen kehittänyt (tapani mukaan) pakkomielteisen ajatuksen heti häiden jälkeisestä pitkästä häämatkasta ja minun päähänpinttymistä ei niin helposti vaan hankkiuduta eroon. Minulla tulee oikein sellainen dramaattinen sänkyyn-nyyhkimään-heittäytymisreaktio, kun edes mietin, että mentäisiin häämatkalle joskus sitten myöhemmin. Tiedän, että monet tekevät näin ja se on maailman normaaleinta, lisäksi se on vain matka, mutta kun on sekopäinen ämmä, niin ei sille oikein mitään voi. 

Kolmas vaihtoehto olisi häät juuri ennen joululomaa, jolloin voisi lähteä joulun ajaksi reissuun. Ajatuksena sellaiset tunnelmalliset talvihäät lyhtyineen ja jouluvaloineen ovat kaltaiselleni jouluhullulle ihanat, mutta tietäähän sen, että siitä on tunnelmallisuus kaukana, kun räntäsateessa yrittää helma kuraisena kiirehtiä juhlapaikalle samalla, kun vieraat pyröttelee silmiä, että olisi tässä omatkin joulujärjestelyt tehtävänä, eikä joutaisi katsomaan nuoruuteensa jämähtäneiden keski-ikäisten kotileikin virallista lähtölaukausta. Että saa nyt nähdä...

Vielä viikko sitten olimme lähettämässä kutsut nyt joka tapauksessa, kun voisimme hääsivullamme sitten kertoa mahdollisista muutoksista, mutta nyt aloimme vähän himmailemaan. Se heinäkuun alku tuntuu tällä hetkellä todella epätodennäköiseltä ajankohdalta voida järjestää isot juhlat, joten odottelemme nyt vielä hetken niiden kutsujen kanssa. Niistä tuli kyllä tosi ihanat lopulta, että pitää varmaan lähettää ne sitten muuten vain postikortteina. 😄 Toki ne menisivät kyllä ensi kesänä, ruksaisin vain väärän päivämäärän yli, että haaskuuseen eivät kyllä mene, mutta syys- tai talvihäihin ne ovat liian kesäiset.

Bestman jo parahti, että jostain minun pitää nyt luopua, kun kaikkea en selvästikään voi saada häiden suhteen... Ymmärränhän minä, että ei ketään muita kiinnosta nämä häät siinä määrin kuin minua ja Sulhista, mutta meille nämä ovat tähänastisen elämämme odotetuimmat pirskeet, joten tiukkaa tekee tehdä kompromisseja. Eipä se toki mikään halukysymys ole, siirtäminen on vain yksinkertaisesti pakollinen toimenpide, jos esim. haluamme, että kaikki vieraamme pysyvät hengissä myös häiden jälkeen, mutta silti pitää saada vähän avautua tästä. En vain pysty jatkamaan suunnitteluja laput silmillä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta en myöskään halua vaipua epätoivoon ja surkutella lamaantuneena huonoa tuuriani (joka on muuten täysin äitini syytä, sille käy aina juuri tällaisia juttuja, ja olenkin perinyt tämän kohtaloni hänelta, että kiitti vaan, äiti, kun pilasit meidän häät!!!). En nyt muutenkaan ole juurikaan ollenkaan tunteella käyvä ihminen, joten olemme päättäneet Sulhiksen kanssa pitää päät kylmänä ja miettiä todennäköisintä lopputulemaa ja siihen kivuttominta seuraamusta. Tällä hetkellä se näyttäisi siis olevan juurikin häiden siirtäminen, mutta se ajankohta vielä mietityttää. Sanokaa, mikä olisi järkevin ratkaisu!


lauantai 14. maaliskuuta 2020

Itsekkään morsiamen koronakiukku

Tiivistelmä: HELVETIN KORONA!

Voi, te lepakkoja nuolevat kiinalaiset, minkä teitte... Koronahysteria on Suomessa varmasti nyt huipussaan, ihmiset pelkäävät tartuntaa kuollakseen, tekevät pyhiinvaelluksia Prismaan, eikä sitä hemmetin vessapaperia saa enää mistään! Kaiken tämän yleisen sekoilun keskellä ajatukset ovat siirtyneet itsekkäästi myös omiin häihin. Ensin olin harmissani, kun tajusin, ettemme varmaankaan voi toteuttaa unelmiemme häämatkaa, jonka oli tarkoitus suuntautua pääasiassa Italiaan. Kun sen pettymyksen yli päästiin, paska olikin jo housuissa, ja korona mellasti menemään jo täällä Oulussakin asti. 

En millään jaksa kirjoittaa sitä samaa löpinää, jota voi kuulla joka tuutista, mutta pestään niitä käsiä, otetaan fyysistä läheisyyttä ja henkistä etäisyyttä tai jotain sinne päin. No, sen verran vielä sanon, että ollaan ihan coolisti, pidetään huoli hygieniasta ja saikutetaan pienemmällä kynnyksellä. Tuntuuhan tuo herkästi leviävän, mutta kuolleisuus on pientä perusterveiden joukossa. Vältetään saastuttamasta niitä riskiryhmiä, joilla nyt menee muutenkin ihan päin helvettiä ihan minkä tahansa infektion kanssa. No, siinä ne peruslöpinät nyt sitten kuitenkin tulivat.

Haluaisin vähän jauhaa aiheesta myös näin tulevan kesän morsiamen näkökulmasta. Mitä olen hääryhmiä ja muita blogeja seurannut, taidan olla ainoa morsian, joka ei ajattele, että tärkeintä on, että pääsisi vaan naimisiin ja että onneksi  meillä on kuitenkin toisemme, tuli sitten juhlia tai ei. Mitä hittoa!? Jos se avioliitto itsessään olisi se pääasia, niin toki voisimme mennä milloin tahansa lounastauolla sinne maistraattiin ja rysäyttää avioliiton auvoiseen satamaan aika vähällä vaivalla. Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai tämä koko hääjuttu lähti siitä, että tykkäämme Sulhiksen kanssa toisistamme, olemme olleet  pitkään yhdessä ja näemme avioliiton luonnollisena jatkumona, mutta ennen kaikkea haluamme mennä naimisiin ja toivomme pysyvämme yhdessä, "kunnes kuolema meidät erottaa". Mutta itse häissä pääpointti on kyllä niissä kunnon pirskeissä, joissa saamme juhlistaa meidän juttuamme kaikista rakkaimpiemme ympäröiminä. Että kyllä, kyllä ottaa niin jumalattomasti aivoon, jos häät pitää perua. 

Näin iloisia kaikki olisivat, jos koronaan kehitettäisiin pian rokote. (Unsplash)

Ymmärrän kuitenkin asian isommassa mittakaavassa, eikä meidän häistämme kyllä tehdä ikimuistoista iltaa siinä mielessä, että siellä viimeistään lämittäisiin ne basiliskot vanhusten naamoihin, jos eivät vielä muualta olleet kerenneet tartuntaa saada. Minunkin lähipiirissäni on riskiryhmään kuuluvia, joten on päivänselvää, etten halua heitä altistaa, mutta en myöskään missään nimessä halua juhlia häitäni ilman heidän läsnäoloaan. Jos tilanne koronan suhteen leviää ihan totaalisesti käsiin, yksien häiden siirto luonnollisesti on pienimpiä murheita siinä vaiheessa. Kyllä se kuitenkin ottaisi aivoon. Tai ei minua se häiden siirtäminen niinkään edes haittaisi, halusimmehan alunperin muutenkin syyshäät, mutta pitkän häämatkan mahdollistamiseksi oli pakko valita ajankohdaksi keskikesä. Mutta jos häiden siirtämisestä aiheutuisi kohtuuttoman paljon lisäkustannuksia, se saa kaltaiseni kitupiikin repimään pelihousunsa. Tuntuuhan se muutenkin todella raskaalta ajatukselta alkaa sovittamaan uudestaan kaikkea yhteen, että saisimme ne valitsemamme palveluntarjoajat osaksi myös uutta hääpäivää. 

Olen kuitenkin optimistisin (pakko)ajatuksin väsännyt kutsujamme, ja aiomme laittaa ne pian postiin. Ei tässä tilanteessa taida auttaa muu kuin pitää pää kylmänä ja toivoa parasta. Varminta olisi toki varmasti siirtää häät suosiolla, mutta entä jos tilanne onkin menneen talven lumia kesään mennessä (heh) ja siirrämme häät turhaan ja samalla romutamme unelmamme lähteä suoraan häistä häämatkalle... Se voisi sitten ärsyttää minua vieläkin enemmän, jolloin purkaisin kaiken kiukkuni Sulhikseen, ja avioerohan siitä tulisi ennen ensimmäistä hääpäivää. Toisaalta huomaan kyllä himmailevani järjestelyiden kanssa. Minulla ei esimerkiksi ole vieläkään kampaajaa, enkä viitsi käyttää sen etsimiseen nyt edes energiaa. Mieluummin seuraan nyt hetken tätä tilannetta ja mietin asiaa myöhemmin. Eli en lopulta saa kampaajaa ja joudun tekemään frisyyrini itse ja valitettavasti ainoa tapa, jolla osaan laittaa tukkani, on ponnari, joka on aivan liian korkea kaltaiselleni pyöreänaamaiselle keski-ikäiselle. 

Vaikka tämä postaus olikin tällainen negatiivinen itkuvirsi, häiden siirtyminen ei oikeasti olisi mikään maailmanloppu. Toki haukkuisin Sulhista kohtuulliseksi katsomani ajan siitä, kun ei voinut kosia minua vuotta aiemmin, ja soimaisin myös itseäni (mutta huomattavasti lyhyemmän ajan) siitä, etten pitänyt päätäni ja järjestänyt häitä jo viime kesänä. Positiivista häiden siirtämisessä toisaalta olisi se, että saisimme mahdollisesti ne tunnelmalliset syyshäät, voisin lykätä "häädieettini" aloitusta vieläkin pitempään, sekä kerkeäisimme säästää enemmän rahaa heitettäväksi taivaan tuuliin yhden päivän takia. Että sitä voi miettiä, onko se lasi sittenkin puoliksi täynnä vai onko sama tilata jo toinen samanlainen ja vetää ehkä päälle vielä shottiralli, kun kerran alettiin... Näihin runollisiin vertauskuviin lopetan tämän ajankohtaiskatsauksen häiden ja koronan yhdistämisestä. 

Moikka! Pysykää terveinä ja yskikää hihaan (omaan)! 



tiistai 3. maaliskuuta 2020

Elonmerkkejä

Moi!

Tiedän, olen maailman surkein blogisti jo muutenkin ja nyt minulla oli vielä tämä reilun kuukauden mittainen totaalinen häämasennus. Tai oikeastaan hääinho, kun ei ole kiinnostanut koko pirskeet tippaakaan. Olen ollut nyt melkein neljä (4) helvetin viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana, mikä on myös vienyt parhaimman terän ihan yleisesti elämänilostani. Hääinhon ja sairastelun lisäksi oli vielä se asuntokuumekiima, joka oli kyllä viimeinen naula arkkuun, eikä minulla ole ollut energiaa muuhun kuin niiden talojen selailuun. Olen sellainen "kaikki tai ei mitään" -ihminen, mikä on varmasti valtavan "virkistävää" kanssaeläjilleni.

No, mutta se pahin talovimma on nyt jo vähän laantunut, sillä saimme hyvän lainatarjouksen. Nyt, kun tiedän, että meillä on mahdollista ostaa kiva kämppä, kun se tulee vastaan, ei ole jotenkin  enää sellainen kovin paha hepuli päällä. Alkaa oikeastaan ne talotkin jo vähän kyllästyttää. 😄 Häät puolestaan vaikuttavat taas kiinnostavan, sillä käytin viime yön siihen, että viimeistelin vihdoin hääkutsumme sekä laitoin ne tilaukseen. Selasin myös KOKO internetin läpi, kun tajusin, että mehän tarvitsemme ehdottomasti kustomoidun hääsinetin. Koska kuka nyt ei sellaista tarvitsisi?!

Tämä yöeläminen korostuu aina, kun olen yksin kotona. Nytkin olen saanut yli viikon ajan nauttia omasta rauhasta, kun Sulhis on ollut työreissussa. Vaikka sillä tavalla ihan tykkään myös Sulhiksen seurasta, niin kyllä tämä yksinolo on toisinaan aivan parasta. Voin vain kuvitella, kuinka ihania nämä jaksot Sulhikselle ovat, kun hän saa viettää vapaa-aikansa HOTELLEISSA, minä kuitenkin olen vaan kotona...

Yleensä möllötänkin kämpillä yksin ja nautin joka hetkestä, mutta tällä kertaa yksi kaasoistani oli luonani viikonlopun. Ja vähän päälle. Hänen piti lähteä jo sunnuntaina, mutta jäi vielä ekstrayöksi, kun meillä oli niin mukavaa. 😃 En edes muista, milloin viimeksi olen ollut lauantai-illan kotona ja katsonut telkkaria! Siis me makasimme vaan sohvalla, katsoimme Putousta ja SuomiLovea ihan niin kuin ei oltaisikaan ja SE OLI IHANAA! Ensimmäiseksi yöksi ystäväni tuli yksin, että voisimme rauhassa lipittää viiniä, ja hän noin 17 lapsen kotiäitinä saisi vähän relata. No, lasilliset saimme juoduiksi, eli hukkaan meni sekin vapaailta hänellä.... Lauantaina haimme ystäväni kuopuksen eli minun kummitypyni joukon jatkoksi. Olipa mukavaa hoitaa kilttiä ja söpöä vauvaa ihan sydämensä kyllyydestä pari päivää. Minä luonnollisesti noukin vain rusinat pullasta ja sylittelin päivisin hyvätuulista vauvaa, ja ystäväni hoiti ne pirulliset yöheräilyt. En minä tosin niihin vauvan kätinöihin edes herännyt, koska minulta ilmeisesti puuttuu se hoivavietti TÄYSIN. Että en sitten tiedä, kuka sen meidän pershedelmän öisin hoitaa, jos joskus vauvantekotalkoisiin erehdymme Sulhiksen kanssa, Sulhis nimittäin on vielä sikeämpi nukkuja kuin minä...

Nyt minun pitää oikeastaan jo mennä. Akkain viikonlopusta jäi yli puoli pulloa viiniä ja Sulhis tulee kotiin ensi yönä, joten nyt on viimeinen mahdollisuus taas hetkeen nauttia omasta rauhasta. Sulhiksellekin mukava yllätys, kun kotona on vastassa arki-iltana hiprakassa toikkaroiva kotijuokale. ❤ 

Palataan asiaan!

Tässä minä lasillisen ääressä ollessani yksin kotona. (Unsplash)


Oletko jo lukenut?

Päähenkilöiden esittely

Minusta on luontevaa kertoa tähän alkuun hieman meistä tyypeistä tämän blogin takana. Itseäni ainakin kiinnostaa aina blogeja lukiessani,...