Hyvää 7-vuotispäivää meille!

Tiivistelmä: Lue otsikko. 

Terppa!

Tapasimme Sulhiksen kanssa silloin aikoinaan itsenäisyyspäivänä baarissa, jossa olin viettämässä, ties monettako päivää putkeen, pikkujouluja kavereideni kanssa. Elin tuohon maailmanaikaan aika railakasta sinkku- ja opiskelijaelämää. Ja onneksi vietinkin, että tuli lähdettyä vielä tuona iltana rimpsalle, ja törmäsin Sulhikseen. Olen kertonut tapaamisestamme tarkemmin aiemmassa postauksessa.

Tapaamisestamme "itsenäisyyspäivän juhlissa" (kuten muotoilemme myöhäisillan humalaisen  baarikohtaamisemme, jos emme halua paljastaa keskustelukumppanille todellisia luontojamme) on nyt jo seitsemän (7) vuotta. Se kuulostaa aivan kauhean pitkältä ajalta, mutta toisaalta tuntuu, että vastahan me alettiin. Toki normaaliparien mittapuulla olemme seurustelleet ehkä maksimissaan kolme vuotta, kun ennen yhteenmuuttoamme tapasimme niin harvoin. 😃

Joka tapauksessa useampi vuosi tässä on nyt hengailtu ja alamme kai olla jo kohtalaisen vakavissamme... 😏 Vuosipäivää juhlistimme sulkapallomatsilla, joka luonnollisesti johti verenmaku suussa riuhtomiseen ja mailojen paiskomiseen. Olen aika aivan helvetin kilpailuhenkinen ja kyllä se vaan aina ikävästi kolahtaa, kun häviää. En tosin tiedä, miten kuvittelen olevan olemassa vaihtoehtoisia lopputulemia, kun pyylevä ja persjalkainen keski-ikäinen naisimmeinen haastaa kaksimetrisen, urheilullinen nuorukaisen sulkapallomatsiin. Lajiin, jota ko. nuorukainen pelaa säännöllisen epäsäännöllisesti muutaman kerran kuukaudessa, siinä kun minä pelaan sitä noin nolla kertaa. Noh, sain ainakin ihan hyvän aerobisen treenin, kun taas Sulhikselle ei kerennyt tulla edes hiki. Melkein jopa voitin yhden pelin, kun Sulhis pelasi väärällä kädellä, mutta en kuitenkaan. 😄

Illalla teimme "yhdessä" (ks. yllä)  ruokaa ja korkkasimme samppanjan vuosipäivämme sekä 102-vuotiaan Suomen kunniaksi. Sitten makoilimme sohvalla ja katsoimme mm. Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Ilta kuitenkin huipentui siihen, kun löysin jääkaapista vanhaksi menneen jogurttitölkin, josta innostuneena päätin pyöräyttää seuraavana päivänä pannarin. Teen pannukakkua jostain syystä aina vain, kun jostakin on menossa päiväys umpeen. Tai on mennyt aikaa sitten.. Kesällä käytin sokeria, jonka pussi oli niin vanha, etten sellaista ole nähnyt enää vuosiin kaupoissa. Se vaan on niin tyydyttävää saada esimerkiksi vanhaksi mennyt maitolitra vielä hyötykäyttöön! Että joo, aika kauas on totisesti tultu niistä itsaripäivän meiningeistä, joita harrastimme seurustelumme alkuaikoina.

Minun uudenvuodenlupaukseni voisi vaikka olla, että yrittäisin muistaa joskus ottaa niitä sieviä blogikuvia. En vaan koskaan muista olevani nykyään BLOGISTI!

Meillä oli mukava juhlapäivä yhdessä, mutta sitä jäimme miettimään, kun sanotaan, että parisuhteen isoimmat kriisit tulevat seitsemän vuoden välein. Olemmeko me nyt siis selättäneet sen vaikean vuoden vai alkaako se vasta nyt? Ärsyttävää, jos ongelmat ovat vasta edessä, kun meillä olisi ne häätkin tulossa ja kaikkea.....

No, saa nähdä. Palataan astioille!

Kosinta

Muiden kosintatarinat kiinnostavat minua ja oletan, etten ole ainoa laatuani, joten tässä tuleekin meidän juttu. Jos et ole jaarittelun ystävä, tässä sinulle pelkistetty versio; menimme uudeksi vuodeksi mökille, Sulhis kosi, vastasin myöntävästi, sen pituinen se. 

Lähdimme siis uuden vuoden alla Saariselälle lautailemaan Sulhiksen kanssa. KAIKKI kaverit olivat kuulemma arvanneet, että nyt on koira haudattuna, kun kahdestaan menimme, emmekä millään rymyporukalla, kuten yleensä. Enitenhän se kertoo meistä, jos kolmekymppinen pariskunta herättää kummastusta kahdenkeskisellä mökkireissulla. :D Minä en kuitenkaan osannut aavistella mitään, koska Sulhis junaili koko homman niin, että se oli oikeastaan minun ideani lähteä koko mökille, vaikka Sulhis olikin suunnitellut jo kaiken etukäteen. En tiedä, miten hän sen ajatuksen minun mieleeni istutti, mutta vähän pelottaa, mihin kaikkeen hän saakaan minut tulevaisuudessa manipuloitua...

Vietimme aivan ihanan miniloman lautaillen, syöden hyvin (minä teen ruokaa oikeastaan vain lomalla) ja vötkistellen, mutta koko homman kruunasi vuodenvaihde. Sulhiksen isä oli ostanut meille raketteja mukaan, joten pakkohan niitä oli sarjatulella äkkiä ampua pois alta, että pääsisi jo mielenkiintoisempien juttujen pariin, kuten avaamaan yhden pitkään  säästelemämme samppanjapullon. Sulhis kehotti minua ampumaan viimeisen isoimman raketin ja dramaattisesti huokaillen suostuin. Kun käännyin takaisin, Sulhis oli polvistuneena sormusrasian kanssa ja tiedusteli asialliseen tapaansa, että alkaisinko hänelle vaimoksi. Sain vain karjaistua ihanan tyttömäisesti, että "TOTTA HELVETISSÄ!" ja sitten me olimmekin jo kihloissa. 

Sormus on I-HA-NA. Olemme harrastaneet paljon näyteikkunashoppailua ja Sulhikselle on käynyt ihan selväksi tässä vuosien varrella, että haluaisin ohuen rivisormuksen ja hän olikin onnistunut valinnassaan todella hyvin. Himpun verran oli liian iso, mutta muuten nappivalinta. Somessani olen julkaissut muutamia hienovaraisia kuvia, joissa sormukseni saattaa vilahtaa...

Yksi kaveri paljasti jälkeenpäin, että Sulhis oli jo kesällä kertonut hänelle tilanneensa sormuksen. Kaveri ei ollut uskaltanut edes omalle miehelleen kertoa, ettei salaisuus vain paljastuisi. Hyvin Sulhis kyllä piti itsensä kasassa, olin aina luullut näkeväni hänestä heti, kun alkaa suunnittelemaan jotain tällaista. 

Sulhis oli soittanut vanhemmilleni tuolla mökkireissulla ja kertonut, että tämmönen juttu olisi nyt tulossa. Luonnollisesti Sulhis vain ilmoitti asian, eikä alkanut kyselemään isältäni keski-ikäisen tyttärensä kättä... Ja äiti sen muutenkin sitä paitsi olisi päättänyt. Sulhis oli puhunut molempien kanssa ja isäni oli vain vastannut, että ”Jos tosiaan olet sellaiseen lopputulokseen päätynyt, niin anna mennä vaan”. Äitini taas oli suurin piirtein siltä istumalta tilannut ihan hiton kalliit pariovet mittatilaustyönä lapsuudenkotini salonkiin, kun jos vaikka tulee kihlajaiset järjestettäväksi. Että pitäähän ne uudet ovet olla?!

Sulhiksen alkuperäinen suunnitelma oli ollut ilmoittaa asiasta jouluna käydessään porukoillani, mutta olin kuulemma seurannut häntä kuin hai laivaa koko ajan. Yhden kerran olin kuulemma istunut vessassa kauemmin kuin 1,5 min, että siinä oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.

Sulhis ei ollut kertonut vanhempiani lukuun ottamatta kenellekään aikeistaan. Lähetimme hänen perheensä chattiin yöllä tämän kuvan. Isänsä ei ilmeisesti huomannut sormessani kimaltelevaa timskuriviä ja vastasi, että ”No niin, johan sitä uutta vuotta toivoteltiin, nyt nukkumaan!”. :D Tuleva appiukkoni on tosi ihana ja mukava, mutta toisinaan hieman yksioikoinen.

Fiilistelimme hetken asiaa sisällä kahdestaan, mutta sitten tulikin jo kiire ottamaan kihlajaiskuvia! Niitä me sitten räpsimme lumihangessa keskellä yötä aasialaisten turistien ihmetellessä. Että kokonaisuudessaan ihan ok vuodenvaihde meillä.

Päähenkilöiden esittely

Minusta on luontevaa kertoa tähän alkuun hieman meistä tyypeistä tämän blogin takana. Itseäni ainakin kiinnostaa aina blogeja lukiessani, että kuka siellä kirjoittaa, minkä ikäinen se on ja mitä se tekee.  

Ajattelin muuten kutsua tulevaa aviomiestäni täällä blogissa Sulhaseksi, kuten AA:ssa (anonyymit avioitujat) konsanaan. Saatan kutsua häntä myös tuttavallisemmin Sulhikseksi, koska minulla on paha tapa keksiä kaikelle lempinimi. Usein ne ovat paljon pitempiä ja monimutkaisempia kuin alkuperäinen sana, mikä ei liene lempinimen tarkoitus. En edes itse aina huomaa tätä tapaani lempinimitellä ja sitä kuvaa hyvin vasta tapahtunut episodi koulussa. Miesoletettu kurssikaverini sekä koulubestikseksi kertoi hukanneensa penaalinsa, johon minä vastasin kysymällä, millainen se hänen penis oikein oli. En edes huomannut oudohkoa lempinimivalintaani ennen kuin ystäväni vastani minulle kuvailemalla aivan pokkana, millainen se hänen peniksensä on. Siis se oikea penis-penis, ei penaali. Ja kyllä meitä sitten nauratti. Naurattaa taas, kun muistelen koko asiaa. 

No, tästä päästäänkin kätevästi minun toiseen pahaan tapaani ja se on asian vierestä puhuminen. Teen sitä sujuvasti niin tavallisessa kanssakäymisessä kuin esimerkiksi tenttivastauksissani. Varsinkin vapaa-ajalla koen pakottavaa tarvetta kertoa "hyvän" vitsin tai hauskan muiston, kun sellainen putkahtaa mieleeni. Tämä blogikin tulee olemaan aikamoista tajunnanvirtaa höystettynä satunnaisilla asiaan kuuluvilla ja kuulumattomilla, lähinnä minun mielestäni, hauskoilla jutuilla.

Kuvituskuva. (Pixabay)

Olin kertomassa, että meikämandoliini ja Sulhis olemme siis oululainen keski-ikää kovaa vauhtia lähestyvä pariskunta, jonka on tarkoitus purjehtia avioliiton auvoiseen satamaan heinäkuussa 2020. Tiedoksi myös, että viljelen sitten jatkuvasti ikään liittyviä vitsejä, joihin kaverini ovat jo lopen kyllästyneitä. Blogin nimikin juontaa juurensa minun 24-vuotiaana alkaneesta ikäkriisistäni, josta jonkinlaisena defenssinä pilailen ihan liikaa. (Olisi muuten vielä hauskempi, jos olisi vieläkin vanhempi ja toista kertaa avioituva nainen, niin voisi sanoa morsiamen olevan "jotain vanhaa" ja senkertaisen  sulhasen "jotain uutta". No, otan käyttöön sitten toisella kierroksella!)

(Tämänhetkinen) Sulhaseni on kolmekybänen maisterismies, joka työskentelee ihan oikeissa töissä toisin kuin morsmaikkunsa, joka puolestaan on kolmekybänen opiskelijaretku. Tulen kuitenkin lähivuosina valmistumaan hyvin työllistävälle alalle, joten myös minä pääsen aloittamaan oikean aikuiselämän pian ja tämä rouviintuminen on ihan hyvä lähtölaukaus sille.

Olemme olleet yhdessä reilu kuusi vuotta, mutta kihloissa vasta muutaman kuukauden. Tapasimme 2012 itsenäisyyspäivänä erään oululaisen yökerhon (,jossa minä kävin äärimmäisen harvoin ja jonka ”miestarjonnalle” vähän jopa nyrpistelin kookasta nenääni) tanssilattialla pari tuntia ennen valomerkkiä. Kävelin hänen seurueensa ohi ja Sulhanen tarrasi minua kädestä sanoen vain ”Hei nainen”. Siinä oli sellaista ihanan miehekästä itsevarmuutta, että tanssimme lopulta yhdessä loppuillan ja menimme vielä yöpalalle Oulun legendaariseen pizzeria Ninveen, jossa käydään lähinnä vain aamuöisin. Sulhanen tilasi Roman eli pizzan suunnilleen pelkällä jauhelihalla!? Siinä kohtaa mietin, että nyt olisi varmaan hyvä aika lähteä ja hankkiutua eroon tuosta selvästi häiriintyneestä ihmisestä, mutta minullakin oli nälkä ja tarvitsin pizzani… 

Saimme pizzamme ja ilmoitin heti, että menen syömään sitä kotiini yksin. Meillä oli ollut todella hauskaa, mutta takaraivossa varmaan jyskytti edelleen ajatus, ettei kukaan normaali aikuinen mies tilaa jauhelihapizzaa ja itsesuojeluvaistoni kehotti menemään kiireesti kotiin turvaan. Silloin oli kova pakkanen ja Sulhanen otti toiset hanskani "lainaan". Tämä oli luonnollisesti koodi sille, että tulemme tapaamaan vielä. Seuraavana päivänä olikin tullut kaveripyyntö Facebookiin (se oli sitä aikaa, kun nuorisolaisetkin käyttivät sitä) ja pian tuli myös viestiä hanskojen palauttamisesta. Se hanskojen palautus olikin sitten toinen kiusallinen keissi, jota en mielelläni osaltani muistele. Tästä kuitenkin alkoi tapailu, joka muuttui jossain vaiheessa etäsuhteeksi, vaikka asuimme vain muutamien satojen metrien päässä toisistamme. ”Etäsuhde” oli kaveripiirimme vitsi liittyen siihen, että olemme molemmat hitaasti lämpeneviä, omaa tilaansa arvostavia ihmisiä ja tapasimmekin vuosien ajan vain muutamia kertoja viikossa, vaikka tosiaan asuimme lähes naapureina. Viiden vuoden seurustelun jälkeen päätimme kuitenkin viedä suhteemme jo vihdoin seuraavalle tasolle ja muutimme yhteen joulukuussa 2017.

Olemme siis asuneet yhdessä vain reilun vuoden, mutta se on ollut ehdottomasti suhteemme paras vuosi. Kaverit varoittelivat, että ensimmäinen vuosi susiparina tulee olemaan pelkkää helvettiä, kun kaksi omat tapansa omaavaa aikuista ihmistä laitetaan yhtäkkiä saman katon alle, joten odotinkin siksi varmasti paljon pahempaa. Meillä kuitenkin riitely vähentyi entisestään ja yhdessä asuminen on ollut todella mukavaa ja helppoa. Tästä menee kyllä kunnia Sulhikselle, joka on rauhallinen ja sovitteleva luonne. Hän aistii heti, kun kierrokseni alkavat nousemaan ja saa minut nopeasti takaisin raiteilleni ennen kuin paska kerkeää lentää tuulettimeen. Äitini sanoikin minulle aikoinaan, että minun pitää etsiä samanlainen rauhallinen ja kiltti mies kuin isäni, että siitä ei tule yhtään mitään, jos miehekseni valikoituu nopeasti tulistuva ja samanlainen kärsimätön poukkoilija kuin minä itse. Ihan oikeassa on ollut. Olen jotenkin onnistunut valitsemaan isäni kaltaisen miehen samanlaisia luisevia nilkkoja ja jalkapöytiä myöten.

Sulhis sanoi minulle jo ihan seurustelumme alkuaikoina, että ei kyllä aio kosia minua ennen kuin on asunut kanssani saman katon alla vähintään vuoden. Halusi kuulemma nähdä, kuinka hullu minusta voikaan kuoriutua luontaisessa elinympäristössäni. Olisi pitänyt arvata, että Sulhis on juuri niin täsmällinen kuin aina; hän kosi minua uudenvuoden yönä asuttuamme pari viikkoa yli vuoden yhdessä. Kerron kosinnasta tarkemmin omassa postauksessaan joskus.  

Olemme siis reilun kuuden vuoden harkinta-ajan jälkeen päätyneet tilanteeseen, jossa tämän blogin perustaminen oli ajankohtaista ja minä saan vapaasti ajatella hääajatuksia 85% hereilläoloajasta ilman, että alan itsekin epäillä mielenterveyttäni. Pitää nyt vielä tähän loppuun tarkentaa, että minä, morsmaikku, olen suurimmaksi osaksi vastuussa kaikesta siitä törystä, mitä täällä julkaistaan. Sulhanen on tolkku mies, eikä tämä blogi liity häneen muuten kuin että on kohta laillisesti sidottuna loppuelämänsä ajan tähän näppäimistöä hakkaavaan emäntään. Siunauksensa on tosin tälle touhulle antanut.  

En tiedä, miten tänne kukaan tulee koskaan löytämään tai olisiko kaikille parempi, jos ei löytäisikään, mutta jätä ihmeessä merkki itsestäsi, jos kuitenkin olet tänne eksynyt. Moikku!