keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Married AF

Tiivistelmä: Menimme naimisiin.

 Moi!

Vastoin kaikkia odotuksia... Me tosiaan pääsimme naimisiin! Haluaisin laittaa kaikkia tunnelmallisia kuvia ihanasta päivästämme, mutta suurin osa on tällaisia:

Kiitos sisarelleni taianomaisen hetken ikuistamisesta, kun nautimme ensimmäistä ateriaamme avioparina.

Olen kuvaillut kihlausaikaamme katastrofielokuvaksi sarkastisella twistillä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Paljon on kerrottavaa, sillä aivan ilman kommelluksia emme luonnollisestikaan selvinneet. Lisäksi kaasot hiillostavat minua jatkuvasti kysellen polttaripostauksen perään. Kaikki aikanaan.

Häitämme edelsi viikkojen helleputki, joka toi mukanaan muutamat kunnon myräkät. Erityisesti nimipäivänäni riehunut Paula-myrsky aiheutti muutaman harmaan hiuksen. Juhlapaikkamme lähistöllä on (oli) erityinen hääpuu, jonka alla kaikki, siis ihan kaikki, hääparit käyvät kuvaamassa hääpotretteja. No, se puu meni matalaksi Paula-myrskyn mukana. En ole kovin taikauskoinen, mutta pakkohan tuon on olla jonkinlainen etiäinen avio-onnen kestävyydestä...

Samainen myrsky tuhosi myös kaikista Oulun hotellihuoneista juuri meidän hääsviittimme. Luojan kiitos saimme napattua samasta hotellista toisen huoneen, joka oli muuten viimeinen vapaa sviitti koko hotellissa. Ihana huone sekin oli, vaikka ei ylimmässä kerroksessa ollutkaan. Loppujen lopuksi olisi ollut aivan sama, millaisen kömmänän varasimme, sillä emme edes kerenneet koko huoneeseen hääyönä. Ystävämme yllättivät meidät bilehaluillaan ja juhlimme viimeisten vieraidemme kanssa aamuun asti. Onneksi olimme ottaneet kaksi yötä hotellista!

Vaeltamassa Sulhiksen kanssa aamulla hääpuvuissamme hotellille vaihtamaan kevyempää päälle.

Koko hääviikonloppu ja itse pääpäivä ylittivät kaikki odotuksemme. Ihan puolueettomasti voin todeta, että meillä oli aivan mahtavat häät! Hellettä riitti myös tuolle päivälle, mutta koska olin varautunut räntäsateeseen tai ainakin ukkosmyrskyyn, seksi- tappohelle ei tuntunut missään. Toki olimme hiestä märkiä suurimman osan päivästä, mutta meikkaajani ja kampaajani olivat tehneet niin perusteellista työtä, ettei se oikeastaan haitannut ja paketti pysyi kasassa koko päivän, yön ja oikeastaan seuraavan päivänkin. Kuvaajakin lupasi photaroida hikikarpalot pois kasvoiltamme. 

Edes minulla, supernegistelijällä, ei ole juurikaan moittimista päivästä, mikä kertoo jo paljon. Koolla oli rakkaimmat ystävämme, perheemme ja lähimmät sukulaiset, tunnelma oli katossa ja vieraat tuntuivat aidosti viihtyvän, ruoka oli hyvää, viini virtasi (kohtuukäytön rajoissa) ja upea bändi kruunasi koko illan. Ai niin, oli myös mukava mennä naimisiin!

Palkkasimme viime metreillä myös videokuvaajan valokuvaajan lisäksi ja se oli paras päätös aikoihin. On ollut aivan ihanaa palata esityksiin ja puheisiin kerta toisensa jälkeen. Me molemmat Sulhiksen kanssa pidimme puheet. Sulhis piti kauniin puheen minusta ja minä puolestani tuskin mainitsin koko miestä omassani. Vitsailin vain ja ilmeisesti yritin viedä huomion pois meistä ja siitä, että olimme siellä juhlimassa minun ja Sulhiksen rakkautta

Isäni piti "ruokarukouksen", lyhyen puheen, joka päättyi yhdessä nostettavaan, ruokahalua kasvattavaan vodkashottiin. Iskä kysyi aiemmin, sopiiko, jos hänen puheensa on roast minulle, joten mielenkiinnolla odotin kyseistä puheenvuoroa. Ihan normaali puhe se sitten kuitenkin lopulta oli ja minua pilkattiin siinä aika vähän. 😁

Myös Sulhiksen äiti piti puheen, jossa hän esimerkiksi muisteli meidän kihlautumistamme, jonka julkistaminen ei mennyt kuin Strömsössä. Ilmoitimme kihlauksestamme silloin aikanaan uutena vuotena kuvaviestillä, jossa näkyi minun rengastettu sormeni. Appiukkoni vastasi viestiin suurin piirtein, että "Johan sitä uutta vuotta toivotettiin, menkää nukkumaan jo.". Anoppi päätti puheensa muistukseen antaa toisillemme suukko päivässä sekä siitä, ettei tulisi lakata nauramasta yhdessä. Ajaakohan saman asian, jos Sulhis nauraa minulle päivittäin ja fist bumpaamme usein...

Kumpikaan Sulhiksen sisaruksista ei maailman ääristä päässyt häihimme vallitsevan tilanteen vuoksi. He olivat kuitenkin valmistelleet vitsikkäät videotervehdykset, jotka katsoimme juhlapaikalla screeniltä. Tämä oli hauska lisä, sillä Sulhis ei tiennyt asiasta mitään etukäteen.

Bestmanit pitivät myös puheet. Toinen bestmaneista puhui viisaasti siteeratessaan Mauno Koiviston sanoja siitä, miten vaimon kanssa voi joskus tulla erimielisyyksiä, mutta ne yleensä ratkeavat pian, kun huomaakin olleensa väärässä. Samaisen bestmanin isä piti myös lyhyen puheen, jossa mietti, ettei anopin yhden suukon taktiikka ole välttämättä riittävä...

Hyvä ystäväni, kaasoni sekä lähes kaikkien kummilasteni äiti on lahjakas laulaja ja hän esiintyikin  kirkossa sekä juhlapaikalla. Kappaleet olivat kauniita, mutta kauhean koskettavia myös siitä syystä, että rakas ystäväni esitti ne meille minulle. Myös hänen äitinsä, koulutettu sopraano, esiintyi juhlapaikalla. Molemmat saivat huikeat suosionosoitukset. Kirjoitan erillisen postauksen häiden musiikista ja kerron näistä siellä lisää.

Hirveästi olisi kerrottavaa valmisteluista, uusista hääpuvuista, sukunimistä, pääpäivästä kaikkine kämmeineen ja kohokohtineen. En edes tiedä, mistä aloittaisin. Luette tätä postausta vielä jouluna, jos en ensin hieman rajaa aiheita. Mitä kaikkea haluaisitte siis kuulla?


sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Postimerkki omalla kuvalla

Minähän koko ajan toitotan, ettei minua kiinnosta häidemme yksityiskohdat. No, en minä aina ole ollut tällainen. Vielä puolitoista vuotta sitten olin juuri se morsian, joka tilaa kustomoidut postimerkit hääkutsuihin. Kyllä. Puolustuksekseni on sanottava, että Postilla oli tuolloin joku kampanja ja merkkejä sai tilata alennettuun hintaan, 1,90 e/kpl. Postimaksuthat  nousivat tänä keväänä ja ihan tavallinen  merkki maksaa nyt 1,85 e, eli siihen nähden tuo ei ollut meiltä iso panostus. 

Tällä hetkellä yhden postimerkkiarkin hinta omalla kuvalla maksaa 29 e. Arkissa on 10 merkkiä, eli kappalehinnaksi tulee melko suolainen 2,90 e. Jos tilaa 4-19 arkkia, saa 5 %:n alennuksen. Suhteellisesti aika tyyristä, mutta toisaalta kyse on kuitenkin vain muutamien kymppien lisäkustannuksesta kutsujen määrästä riippuen, joten kannattaahan tuota vaihtoehtoa miettiä, jos haluaa pientä twistiä kuoriin.


Me valitsimme postimerkkiin "kihlajaiskuvamme", joka on otettu Saariselän yössä noin klo 2.30, kun juhlimme kahdestaan Sulhiksen kosinnan jälkeen. Postin työntekijäkin kommentoi, että onpa hauskat merkit. Tämä oli kuitenkin ennen kuin hänelle selvisi, että haluan niihin käsinleimauksen... Olin kuullut, etteivät (ne helvetilliset) sinetit välttämättä kestä koneellista leimaamista. En voinut ottaa sitä riskiä, että kaiken sen vaivan jälkeen sinetti olisi tuhannen päreinä, kun vastaanottaja saa kutsun käsiinsä. Olin myös lukenut kokemuksia, että postin työntekijät ovat lyöneet morsioille leiman käteen, että neiti on hyvä ja leimaa 150 kutsuaan aivan keskenään. Tämähän olisi käynyt minulle ja olinkin varautunut siihen, mutta asiakaspalvelija sanoi, ettei voi antaa leimasinta kenen tahansa huppaluuran käsiin. Intin, että voin leimata ne siinä tiskillä, enkä yritä mitään vilunkia. Aspa ei antanut periksi ja häntä koipien välissä ojensin hänelle noin 60 kutsun nivaskan leimattavaksi. Äläkä sinäkin ymmärrä väärin. En olisi halunnut leimata niitä itse vain sen takia, että olisin pelännyt jonkun kesätyöntekijän pilaavan kutsumme (kuten yksi kaasoistani epäili). Olisin halunnut suorittaa tuon homman itse, ettei postin työntekijä inhoaisi minua ylimääräisten töiden teetättämisestä. Vaikka saatan vaikuttaa olevani aivan karen, että haluan aina saada päällikön paikalle, minulle on kauhean tärkeää, etten pahoita asiakaspalvelijoiden mieltä tai ole liikaa vaivaksi. Ja ok, en halunnut, että joku kelloa vilkuileva kesätyöntekijä pilaa meidän kutsumme.


No, se postin työntekijä lupasi kuitenkin leimata ne omin pikku kätösin ja esitti tosi hyvin, ettei sitä vituta yhtään. Varoitin kuitenkin kavereita, että jos jostain kutsusta on kulma revitty tai muuta sellaista, se on varmasti kiireisen työntekijän kosto. Minkä ymmärrän täysin, itsekin tekisin niin. Suurin osa kutsuista on kuitenkin tainnut löytää jo perille, että kyllä se ainakin ne lähetti.

Olemme kyllä tosi tyytyväisiä postimerkkeihin, ne ovat hauskat ja persoonalliset. Onneksi kerkesin tilata ne ennen kuin kyllästyin meidän häihin. 😉



sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Vain muutaman hääkutsun tähden

Tiivistelmä: Kutsut lähetetty!

Vierailta tuli jo kysymyksiä, onko häät taas peruttu, kun kutsuja ei näy eikä kuulu. Saimme ne kuitenkin vihdoin ja viimein postiin viime viikolla! Kutsushow kaikkine käänteineen oli aivan naurettavan pitkä ja työläs prosessi. Ottaen erityisesti huomioon sen, että nimenomaan halusin tilata kutsut valmiina, että niistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa. LOL. Ne siis tilattiin jo puolitoista vuotta sitten ennen kuin koronasta oli tietoakaan. Vaikka itse arvostan kaikkea käsin tehtyä ja teettämällä olisimme saaneet aivan ihanat, uniikit kutsut, nämä paperituotteet olivat meille yksi juttu, joista oli helppo pihistää. Vieraat katsovat kutsua kerran noin 20 s, joten tusinatuote ajaa mielestäni  asiansa. Vistaprintiltä, mistä me tilasimme kutsumme, löytyi aika kivoja vaihtoehtoja edullisesti. Vähän harmittaa, että köyhäilin folioinnin suhteen ja tilasin lopulta niin peruskutsut niin peruspaperilla kuin mahdollista, mutta säästimme varmaan ainakin 30 senttiä kutsua kohti. Ja pääsin taas askartelemaan, kun lisäsin jokaiseen kutsuun kultaista glitteriä yön pimeinä tunteina samalla tiuskien Sulhikselle, että kun mun pitää tehdä KAIKKI (tietäen kuitenkin koko ajan, etten todellakaan antaisi sen tulla käpälöimään kutsuja, vaikka tarjoaisikin apuaan). 

Täsä tää ny o.

Tilasimme siis kutsut jo ensimmäisiin häihimme, mutta emme kerenneet lähettää niitä, kun päädyimme siirtämään häitä niin aikaisessa vaiheessa. Päätimme viime syksynä uuden hääpäivän ja vaihdoimme koko paskan eri paikkakunnallekin, kerroimme uudet tuulet kaikille kavereillemme, mutta luojan kiitos, emme lähettäneet save the dateja, saati sitten varsinaisia kutsuja, sillä pääpäivä vaihtui vielä kertaalleen tähän nykyiseen. Vihkimisaikakin vaihtui vielä tänä keväänä aamuhäistä iltapäivään. 

Meillä oli siis kutsut, jotka olivat väärälle päivälle, väärälle vuodelle, väärän kellonaikaan, väärään kirkkoon ja väärään juhlapaikkaan. Vihittävä pari pysyi kuitenkin just ja just alkuperäisessä kokoonpanossa. Minä periaatteen ihmisenä en  halunnut tilata uusia kutsuja, vaikka se olisi helpottanut tätä projektia huomattavasti. Halusimme toisaalta myös säilyttää kutsujen kautta muiston tästä erityislaatuisesta ajasta, jota nyt elämme. 

Päädyin tuunaamaan kutsuja leimasimien ja lisäosan avulla. Leimasin kaikkiin 23545 kutsuun kirjain kerrallaan "PERUTTU"-tekstin viime vuoden tietojen päälle. Tilasin myös pienet lisäkortit, joissa oli  uusi aika ja paikka. Lisäkortit tilasin myös Vistaprintilta kutsujen kanssa yhtenevällä teemalla. Lisäkorttien tilaus oli ehkä vähän ristiriitainen veto siihen nähden, että väkisin halusin säilyttää alkuperäiset kutsut ja välttää siten uusien hommaamisen, mutta minä olen kauhean höveli luopumaan periaatteistani aina sen mukaan, mikä on minulle suotuisinta milloinkin. Kalliiksi ne eivät kuitenkaan tulleet, keksin nimittäin pihistelykeinon myös  pikkukorttien suhteen. Valikoimasta ei löytynyt oikein sopivan kokoista ja riittävän edullista vaihtoehtoa, joten muokkasin Vistaprintin ohjelmalla oikeasti yhteen korttiin kaksi tuollaista pienempää korttia. Siihen meni aivan helvetin monta tuntia ajasta, joka minun olisi pitänyt käyttää yhden lopputentin lukemisiin, mutta tentit voi aina uusia ilmaiseksi, häitä ei.


Viime vuonna suunnittelin kutsuille tuollaisen ns. taskun, johon tuli nauhaa ja sinetti, että kutsu olisi jollakin tapaa juhlallisempi. No, nyt inhoan sitä taskua. Mutta koska valoimme niitä hemmetin sinettejä 2387 tuntia, ja molemmat olimme viittä vaille valmiita unohtamaan koko häät ja eroamaan, en vain pystynyt laittamaan niitä haaskuuseen. Nyt olisin halunnut modernit ja tyylikkäät kutsut, sillä nämä olivat lopulta himpun verran liian romanttiset. Eli käytimme siis aivan kohtuuttoman paljon aikaa kutsuihin, joihin emme en ollut edes lopulta kauhean tyytyväinen. 😁 No, ovat ne oikeasti ihan kohtalaiset ja hoitavat asiansa! Vieraatkin ovat kehuneet kutsua, mutta tietenkin sen takia, kun ovat täältä lukeneet, millainen työmaa ne olivat. 


Halusin mahdollisimman yksinkertaiset kutsut ilman infotekstejä. Perustimmekin tahtoo.fi:n kautta oman hääsivuston, mistä kaikki tarpeelliset tiedot löytyvät. Sinne myös ilmoittaudutaan sekä ilmoitetaan ruoka-aineallergioista. Kauhean kätevä. Sivustolta myös näkee, kun vieras avaa sivuston ensimmäisen kerran (olkaa huoleti, jokaista kirjautumista ei näe). Noin puolet vieraista ovat käyneet sivustolla ja reilu kolmasosa on jo ilmoittanut tulevansa häihin. Tähän mennessä vain kaksi on ilmoittanut esteestä. Laitoimme tosin pitkän ilmoittautumisajan, kun tämä elo on nykyisin niin epävarmaa. Siitä huolimatta käymme sivustolla päivittäin noin neljän minuutin välein katsomassa, onko tullut uusia ilmoittautumisia. 😁 Ehkä hääfiilis on todellakin nostamassa uudelleen päätään. 💓

Onkohan kutsujen teko ollut muillakin samanlaista helvettiä...

maanantai 17. toukokuuta 2021

Sulhiksen uudet vaatteet


Tiivistelmä: Sulhis löysi hääpuvun.

Moi!

Hääjärjestelyt etenevät hitaasti, mutta nyt jo aika varmasti. Sulhiksellekin löytyi hääpuku! Ja huomattavasti pienemmällä vaivalla kuin oma pukuni...

He said hell yesss to the dress!

Aloitimme pukuostokset ahtamalla mahamme täyteen sushi-buffetissa, jotta hääaterian jälkeen ei tulisi yllätyksiä puvun istuvuuden suhteen... Minäkin mätin susheja kaksin käsin, sillä haluan olla mieheni tukena kaikissa tilanteissa, mitä elämä tuokaan eteen. 

Hyvin syöneinä menimme ensimmäiseksi Sokokselle, sillä siellä on Oulun laajin pukuvalikoima. Olihan siellä pukua puvun perään, mutta kuten mainitsin, Sulhiksen mittasuhteet löivät kapuloita rattaisiin. Hän on vajaa  kaksimetrinen (ei kovin vajaamielinen kuitenkaan), satakiloinen, harteikas, mutta jalat ovat kuin Victoria's Secretin catwalkilta. Melkein kaikki takit olivat vyötäröltä isoja, jos mahtuivat hartioista. Myös hihat meinasivat jäädä useimmissa takeissa lyhyiksi. Reisistä sopivat housut taas jäivät suurin piirtein capri-mittaisiksi. 

(Kuva: pexels.com)

Sokoksen myyjä tarjosi Turolta atleetti-malliston pukua, mitä Sulhis ei anna minun varmasti koskaan unohtaa... Takki olikin kyllä juuri passeli, mutta housut eivät istuneet yhtään. Lopulta Sokoksen valikoimista löytyi yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto Bossilta. Päätimme kuitenkin vielä laittaa asian mietintämyssyyn.

Toinen yritys oli Dressmanille. Sieltä löytyi ainoastaan yksi harmaa takki, joka oli edes jollakin tapaa sopiva, ja Sulhis halusi sinisen puvun. Keskustan Dressamanilla oli kyllä todella asiantuntevan oloinen miesmyyjä, ja hän suosittelikin meitä kääntymään Voltin puoleen, sillä epäili Tiger of Swedenin pukujen sopivan Sulhiksen ruumiinrakenteelle. 

Minä olisin tykännyt vaalean harmaasta tai jopa beigestäkin kesäpuvusta, mutta Sulhis ei kelpuuttanut. (Kuva: pexels.com)

No, me menimme Voltin myymälään ja myyjä totesin yhden katseen perusteella, että juurikin Tigerin puku olisi Sulhiksen ainoa oljenkorsi, mutta sepä olikin nappivalinta! ONNEKSI emme ostaneet sitä ensimmäistä "ihan hyvää" pukua Sokokselta. Tigerin nuorekkaan, slim fit -mallisen puvun jälkeen, Sulhis näytti siinä Bossin puvussa lähinnä keski-ikäiseltä saksalaisukolta. 😄

Sulhis osti sovittamansa puvun sekä siihen sopivan liivin siltä istumalta. Hinnaksi jäi 25 %:n alennuksen jälkeen noin 550 e. Puku on väriltään navy blue, jollaisesta Sulhis on jo jonkin aikaa  haaveillutkin. Minä olen aina toppuutellut, että sinnittelisi vielä ja ostaisi sitten meidän häihin kunnollisen. Siksi se varmaan sitten kosikin silloin puolitoista vuotta sitten. 

Sulhiksen power pose.

Sulhis haluaa rusetin solmion tai sen tursakesolmukkeen sijaan. Väriksi olimme ensin ajatelleet jotain kuviollista (etikettivirhe!) sinistä, mutta äitini osti Sulhikselle lahjaksi helmenharmaan rusetin taskuliinoineen. Helmenharmaatahan pidetään juhlallisimpana värivalintana miehen solmioon (sama kai pätee, vaikka kyseessä onkin rusetti), mutta olimme ajatelleet sen olevan liian vaalea. Se kuitenkin sointui todella hyvin tummaan, laivastonsiniseen pukuun sekä valkoiseen kauluspaitaan. Pitää vielä katsoa kokonaisuus kenkien ja vyön kanssa. Toivottavasti ei mene liian kirjavaksi, sillä Sulhis haluaa ostaa konjakin ruskeat asusteet. Huomenna aikoi lähteä kenkäkaupoille, kerron sitten, minkälaisiin popottimiin hän päätyi.

Minun äitini on kyllä järkyttävä mielistelijä. 


Onko muille kesän sulhiksille löytynyt jo hääpuku? Minkälaisia väriyhdistelmiä muille on tulossa? 


sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Hääkutsuja, riitoja ja muutama vahasinetti

Tiivistelmä: Askartelimme Sulhiksen kanssa kutsuja. Käytimme kohtuuttoman paljon aikaa täysin turhien yksityiskohtien eteen ja vihasimme joka hetkeä.


Moiccu!

Me havahduimme jälleen kerran siihen, että meillä saattaa olla kohta häät. Emme oikeastaan ole tehneet häiden eteen mitään sen jälkeen, kun ne päätettiin reilu vuosi sitten siirtää. Tuntui silloin, että tässähän on aikaa vaikka kuinka paljon! Toisaalta ehdimme aika pitkälle suunnitella asiat jo tuolloin viime keväänä ja hyvin suunniteltuhan on kuulemma puoliksi tehty... No, ei todellakaan ole. Aloimme nimittäin eilen printtaamaan kutsujen kuoriin osoitteet sekä tekemään vahasinetit. Sillä tavalla "äkkiä nyt vaan" pois alta.  Meillä meni koko hemmetin lauantai, elämänilo ja kaikki kaasut tulevan appiukon sikarisytyttimistä. 

Aiemmin kerroin, ettemme aio tilata uusia kutsuja. Vähän niin kuin yleisesti kostona, kun mehän emme alistu koronan edessä. Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti meillä piti olla maalaishäät, joiden tyyliin sopien kutsujen koristelu oli suunniteltu siten, että niihin tulee vahasinetti (ihan oikeasti, anna mun kaikki kestää). Olin lisäksi tilannut kustomoidun sinettileimasimen (ei helevetti) ja pötkökaupalla sinettivahaa, joten pakkohan ne oli tehdä, vaikka tässä vaiheessa tuollainen yksityiskohta ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Kaiken muun lisäksi siinä hemmetin leimasimessa on viime vuoden hääpäivä. Ensin mietin, saisinko esimerkiksi kuumaliimalla täytettyä sen päivämäärän kaiverruksen leimasimesta, mutta sitten muistin taas, ettei minua kiinnosta. Joten väärät päivämäärät niissä nyt sitten on, mutta olkoon sekin muisto näistä cahdesta wittujen ceväästä. Toinen ajatus vanhojen kutsujen säilyttämisen taustalla, tuon kostamisen lisäksi siis, oli nimittäin se, että siitä jää "kiva" muisto tästä erikoisesta ajasta, jota nyt elämme.

Sinettien ideahan olisi tehdä sinetti suoraan paikoilleen sulkemaan ja sinetöimään sitä, mitä ikinä halutaankin. Joo, no, meillä meni noin joka kolmas sinetti pilalle, että tsemppiä vaan, jos joku siihen uhkapeliin lähtee. Olisi ollut aivan liian stressaavaa tehdä ne suoraan kutsuihin. Eikä meillä kerta kaikkiaan olisi edes ollut riittävästi ylimääräisiä kutsuja tuolla epäonnistumisprosentilla. Päätimme tehdä sinetit erikseen leivinpaperille ja liimata sitten kutsuihin. Eli niillä ei ole mitään funktiota ja ne ovat pelkkänä koristeena. Se ei sovi kyllä yhtään minun elämänkatsomukseeni, sillä inhoan asioita, joilla ei ole funktiota! Kaiken lisäksi sinettien tekeminen oli yllättävän vaikeaa ilman sitä onnistumisen painettakin, mutta homma alkoi kuitenkin vähitellen sujua, kun olimme ensin pari tuntia haukkuneet toistemme työnjälkeä ja käyneet läpi seuraavan keskustelun:

Sulhis: "Tämmönen näperrys on niin perseestä!"

Minä (uhriutuneena): "No, yksinkö mun pitäis tämä tehdä!? Kyllä ne on kuule sunkin häät."

Sulhis: "Joo, mutta pikkusen eri asia, kun säähän tykkäät tämmösestä askartelusta..."

Minä: "KATO MUN NAAMAA, NÄYTÄNKÖ SILTÄ, ETTÄ MULLA OIS MUKAVAA!!!!"

Sitten pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, että molemmat vihasivat sitä hommaa yhtä paljon ja oli helpompi jatkaa. Tämä on meidän parisuhteemme toimintamalli: yhdessä voi tehdä jotain vain, jos se on molemmille yhtä mukavaa tai vastenmielistä. Uhraukset toisen hyvinvoinnin eteen? Kysypä joku toinen... 😂

Lopulta toimimme saumattomasti yhteen. Ensinnäkin kannattaa silputa veitsellä ne sydänlangalliset "vahakynttilät" tuhannen päreiksi ja sulattaa niitä palasia lusikassa. Ei kannata edes yrittää sulattaa vahaa suoraan siitä vahapötkön päästä, siinä menee ikä, terveys ja parisuhde. Kuumensimme ensin lusikan pohjaa pelkästään kynttilän päällä, mutta se oli aivan liian hidasta touhua tehokkaaseen luonteeseeni, joten nopeutimme prosessia sellaisilla kaasutohottimilla, joilla sytytetään sikareita.

Tähän yksi sommiteltu kuva välineistä paprikan värjäämällä leikkuulaudalla.

Työnjako oli sellainen, että Sulhis siis sulatti vahaa lusikassa, minä valutin sulan vahan leivinpaperin päälle, millä välin Sulhis otti leimasimen kylmästä vedestä jäähtymästä ja kuivasi sen. Sitten minä leimasin, ja Sulhis alkoi sulattamaan seuraavaa lusikallista. Loppuajasta se oli sellaista tyydyttävän  saumatonta nelikäsityöskentelyä (hammaslääkärit ja -hoitajat tietää). Meni aika hiton monta tuntia, mutta lopulta sinetit olivat valmiit ja talo haisi "ei sietämättömän" palaneella, kuten tuleva anoppini hienovaraisesti totesi. 

Tässäkin yksi feikattu kuva. Todellisessa tilanteessa ei todellakaan olisi kerennyt kuvia ottamaan.
Noin sitä vahaa kuitenkin voi sulattaa, vähän samalla tavalla kuin kuumennat heroiinia.

Saimme myös kutsujen kuoret valmiiksi. Minulla on kaksi käsialaa, se normaali, arkikäytössä oleva ruma ja sitten sellainen parempi, jonka käyttäminen on ärsyttävää ja hidasta. Kunnon morsiamet harjoittelevat kalligrafiaa juuri näitä tilanteita varten, mutta minä unohdin. Meinasin kyllä ensin kirjoittaa kuoret käsin, mutta sekin oli aivan liian stressaavaa. Kirjoitan lähes aina jotain väärin tilanteissa, joissa ei saisi missään nimessä kirjoittaa väärin. Siispä vietin pari tuntia Dafont-sivustolla etsien sopivaa fonttia. Käytin mallipätkänä erään eestiläissyntyisen ystäväni nimeä, josta löytyy kaikki sudenkuopat fontin suhteen: ä-kirjain, väliviiva ja pitkä sukunimi. 😄

Tilattujen kutsujen mukana tuli niihin sopivat kuoret, mutta niissä se sulkijalipare oli suora ja sehän ei käynyt minulle. Halusin valkoiset kuoret, joissa se lipare on kolmion muotoinen. Nyt tietenkin mietin, että KETÄ KIINNOSTAA... Olin kuitenkin tapani mukaan kehittänyt pakkomielteen sellaisista perinteisistä kuorista. Kutsumme ovat aika erikoisen kokoiset, tyyliin 110,473 mm x 1,52 keski-ikäisen tontun jalkaa, joten sopivien kuorien löytäminen ei ollutkaan ihan helppo juttu. Lopulta onneksi löysin sopivat Etsystä. Ne olivat ihanan laadukkaan tuntoiset ja paksusta paperista tehdyt. Ilo siitä paksuudesta tosin loppui siihen, kun ne eivät mahtuneet pyörähtämän tulostimen läpi. Alakerrassa oli onneksi toinen tulostin, joka jollakin tavalla suostui pyörittämään kuoren ruttaamatta sitä ihan täysin. Toimiva tulostin oli tosin valitettavasti mustekäyttöinen, joten saa nähdä, ovatko osoitteet tuhriutuneet lukukelvottomiksi ennen kuin kerkeävät perille.

Kuorien erikoisista mitoista johtuen aika paljon sai kikkailla sitäkin, että osoite lopulta osui siihen kohtaan, johon sen halusin. Halusin myös, että saajan nimi on sopivasti pitempi kuin osoiterivit, eli fonttikokojen kanssa piti säätää nimen pituudesta riippuen, mikä oli tietenkin sellainen tehtävä, jonka vain minä osaan tehdä oikein. Lisäksi kirjekuori piti aina yksitellen asetella tulostimeen ja varmistaa käsin, että se lähtee liikkeelle suorana, eli jälleen sellainen tehtävä, jonka vain minä osaan. Tämä oli vähän hankala tilanne, sillä tietokone ja toimiva tulostin sijaitsivat eri kerroksissa. Mietin sitten vain, että olen menossa naimisiin Sulhiksen kanssa, että minun on vaan pakko luottaa siihen... Ohjeistin hänet pikaisesti käyttämään esteettistä silmäänsä siihen, mikä on sopiva fonttikoko minkäkin pituiselle nimelle. 😁 Ihan hyvin hän suoriutui ensikertalaiseksi. Tulostus alkoi sujumaan ja saimme kuoret printattua auki olevan puhelinyhteyden välityksellä: "No niin, kuori on valmiina.". "Nyt lähtee.". "Roger.". 

Tämäkin tulostin meinasi mennä välillä tukkoon, joten kuvassa apuvälineeni kuorien kiskomista varten.

Meillä meni lopulta koko helvetin päivä osoitteiden printtaukseen ja niiden pirullisten sinettien tekemiseen. Lisäksi olen käyttänyt jo lukemattomia yön pimeitä tunteja vanhojen kutsujen tuunaamiseen, ja edessä on vielä yksi savotta sellaisten todella tärkeiden nauhojen asetteluun ja liimaamiseen. Eli näiden kutsujen eteen on käytetty aivan kohtuuttomasti aikaa ja vaivaa ottaen huomioon, että mieleni on muuttunut vuoden aikana, eivätkä kutsut enää oikeastaan tyydytä esteettistä silmääni, ja että koko häitä ei todennäköisesti edes tule. Lol. 

No, nyt riittää tästä. Aika seikkaperäisesti sain hääkutsuista kirjoitettua ottaen huomioon, etten edes puhunut niistä itse kutsuista vielä juuri mitään... Ensi kerralla sitten. 

Mihin älyttömyyksiin te olette sortuneet häiden vuoksi? Entä ovatko kesän parit uskaltaneet vielä lähettää kutsuja?

perjantai 26. helmikuuta 2021

Déjà-vu

Miten meidän häidemme käy? Pitääkö ne perua? Aivan kuin olisin elänyt tämän tilanteen aiemminkin. Ai niin, minähän olen! Minulla saattaa kyllä olla totaalinen denial päällä, kun ihan tyytyväisenä täällä askartelen kutsukortteja, vaikka Sanna Marin erittäin hitaasti ja selkeästi artikuloi taustalla, että kohta se paska varmaan taas lentää tuulettimeen.

No, ei tämä nyt ihan aikuisten oikeasti ole sellaista vahingollista tosiasioiden kieltämistä. Kyllähän minä tämän saman tilanteen jo kertaalleen eläneenä tiedostan tosiasiat, mutta me nyt vaan päätimme Sulhiksen kanssa olla märehtimättä ja vaipumatta epätoivoon. Minähän en siedä epävarmuutta laisinkaan, joten viime keväänä teimme todella aikaisessa vaiheessa päätöksen siirtää häät ensi vuoteen, "että tilanne on varmasti ohi". LOL. Enää me emme aio siirtää häitä, joten nyt on jotenkin lähes sellainen zeniläinen olotila, kun emme voi muuta kuin katsoa rauhassa, mihin tilanne tällä kertaa etenee, ja pitää ne bileet, jos rajoitukset sallivat. Jatkamme siis järjestelyitä normaaliin tapaan. Emme tosin sellaisella innokkaan odottavalla fiiliksellä kuin alussa, mutta jatkamme kuitenkin. 

Minä hyväksymässä vallitsevaa tilannetta. (Pexels)

Järjestelyt siis jatkuvat, mutta koko häähommasta on kadonnut se vahvasti läsnä ollut intoilu (vauhkoaminen). Toisaalta harmittaa, että niin kovasti odotettu päivä koki tällaisen inflaation, mutta toisaalta tämä lykkäysvuosi on opettanut, että hyvin sitä näköjään selviää ilman häitäkin. Että sellaista surua tai katkeruutta ei ole ainakaan toistaiseksi ilmennyt. En ole kuitenkaan luonteeltani ollenkaan kohtuullinen ja järkevä ihminen yleensä, joten en aivan varmasti tiedä, onko tämä romahduksen alkusoittoa vai olenko aidosti sitä mieltä, että ne ovat vain häät. Minusta kyllä tosiaan tuntuu, että ettei se nyt mikään maailmanloppu olisi, vaikka jäisi koko bileet pitämättä. Tai sitten en vain rakasta Sulhista riittävästi ja siksi tämä ei harmita niin kauheasti. Mene ja tiedä. 

Häämatkan peruuntuminen taas surettaa ihan oikeasti. Vaikka juhlat saisikin pidettyä, häämatka jää joka tapauksessa nyt väliin vallitsevan tilanteen vuoksi. Eikä häämatka ole kunnon häämatka vuoden päästä, saati sitten tiineenä tai jopa mahdollisen jälkikasvun kanssa, vaikka muut sanoisivat mitä. Pitkäaikainen unelma oli lähteä heti häiden jälkeen lähes täysimittaisen kuherruskuukauden viettoon, ja sen peruuntuminen kyllä vituttaa harmittaa. Soimaan itseäni jatkuvasti siitä, ettemme vaan rykäisseet naimisiin heti kihlautumista seuraavana kesänä, ja Sulhista siitä, ettei kosinut aiemmin. Pääasiassa soimaan Sulhista.

No, mutta tilanne on, mikä on. Eihän tälle mitään kukaan voi, joten turha kiukutella. Pitäisi vaan osata ajatella positiivisesti ja olla Sulhiksen tapaan tyytyväinen, kun säästyy häämatkan verran rahaa. Tai ehkä jopa isojen häiden verran. Sekin on kyllä vähän hankalaa, sillä vaikka toisaalta olen pihistelevä tarjoushaukka, toisaalta olen kuitenkin aika höveli rahankäyttäjä ja minun periaatteeni on, että raha on vain rahaa ja sitä saa aina lisää. 

Kutsut alkavat joka tapauksessa olla oortningissa ja ne lähtevät vieraille maaliskuun aikana. Esittelen kutsut tarkemmin, kun  ne ovat saavuttaneet vastaanottajansa. Vaikka ketä sekään kiinnostaa, jos olisi nähnyt kutsun ennen kuin saa sen postilaatikkoonsa. Olen huomannut, että meillä morsiamilla tulee häitä järjestellessä sellainen ihmeellinen ylivertaisuuden tunne, että luulemme häidemme kiinnostavan ihmisiä huomattavasti todellista enemmän. Jotkut ovat jopa niin harhaisia, että alkavat kirjoittamaan häistään oikein blogia... Me morsiamet pidämme epätoivoisesti kiinni jokaisesta yllätysmomentista ja haluamme spektaakkelinomaisesti paljastaa esimerkiksi nyt ne hääkutsut. Ketä kiinnostaa?! Ei sen kutsun kauneutta vähennä yhtään, vaikka vieraat olisivatkin nähneet ne ensin täällä blogissa. Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta en silti pysty toimimaan toisella tavalla. Eli kutsujemme paljastusspektaakkeli luvassa hieman myöhemmin. 😂  

Minä askartelemassa kutsukortteja. (Pexels)

Halusimme mahdollisimman yksinkertaiset kutsut, joten infolehtiset eivät tulleet kyseeseen. Teimmekin meille Tahtoo.fi:n kautta oman hääsivun, josta löytyy kaikki olennainen tieto sekä sähköinen ilmoittautuminen. Sinne pitäisi nyt muotoilla pohjustus siihen tilanteeseen, jos kesällä rajoitukset ovat sellaiset, että joudumme supistamaan vieraslistaa ja perumaan kutsuja. Kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus siitä, että pitäisi jo nyt karsittua vieraslistaa karsia vielä lisää. Miten voimme tarkkaan valituista vieraista valita vieläkin tarkemmin? Meillä on isoja kaveriporukoita, joiden sisällä on mahdotonta tehdä rankkausta ja kutsua vain osa. Ja miten ihmeessä se edes ilmaistaan nätisti, että sori, vieraslistalla on sinua tärkeämpiä ihmisiä, sun kutsu on peruttu... Tuo fiilishän vieraille tulee, jos jo annettu kutsu perutaan. Kuitenkin olemme sitä mieltä, että edes se alustava kutsu pitää lähettää ajoissa, eikä mikään kutsujen panttaaminen häitä edeltävään viikkoon asti ole vaihtoehto.

Miten muut kesän morsiot ovat ratkaisseet kutsuasian? Entä mitä vieraana ajattelet tilanteesta?


torstai 4. helmikuuta 2021

Hullu, hullumpi, anoppi

Anopit ja äidit... Niistä on jo kyselty, että mikä ihme siinä on, kun niistä ei puhuta täällä mitään. Että kun nehän ovat usein ihan perseestä. Erityisesti ne anopit. No, kyllä minä olen sellaisista kuullut, mutta tämä minun tuleva anoppini on toistaiseksi esiintynyt aika tolkkuna. Ihan mukavanakin. Mutta kuulemma ne perkeleet paljastavat todellisen luontonsa vasta, kun suhde on virallistettu ja jälkikasvuakin on ilmaantunut. Eli sitten, kun on jo liian myöhäistä perääntyä, että siinä mielessä odotan häiden jälkeistä elämää kauhunsekaisin tuntein. Toisaalta osaan kyllä pitää puoleni, että ei minua nyt ihan helposti pirulliset appivanhemmat saisi nujerrettua. 

Sulhiksen tulevista appivanhemmista tiedän taas sen verran, että Sulhiksella on käynyt valtavan hyvä tuuri. He ovat nimittäin kauhean mukavia sekä fiksuja ihmisiä, ja tämä on varma tieto. Ottaen lisäksi huomioon Sulhiksen lauhkean luonteen on erittäin vaikea kuvitella kovin raivokkaita yhteenottoja vävyn ja appivanhempien välille.

Anoppi julkaisemassa lapsenlapsesta alastonkuvaa someen vanhempien kielloista välittämättä. (Pexels)

Minä puolestani en ole ihan yhtä lauhkea kuin Sulhis, mutta tulevat appivanhempani ovat sillä tavalla normaaleja ihmisiä, että heitä ei todennäköisesti tarvitse hätistellä sunnuntaiaamuna kukonlaulun aikaan meidän makuuhuoneemme ovelta pois heidän tultuaan katsomaan, "vieläkö se talonväki, herranjumala, täällä nukkua losottaa", kuten olen jossain taloudessa kuullut tapahtuneen...

Minulla kun ei nyt valitettavasti (vielä) ole kerrottavana mehukkaita tarinoita kauhuanopeista, voisin kertoa pari muilta kuultua juttua. 

Toisiaan vihaavat anopit esittämässä ystäviä lapsenlapsen ristiäisissä. (Pexels)

"Anoppi hoiti paljon meidän esikoista, kun olimme miehen kanssa molemmat töissä. Vauva oli alkanut vähän sanomaan jotain etäisesti äidiltä kuulostavaa sanaa, mistä anoppi loukkaantui sydänjuuriaan myöten. "Mummi" olisi ilmeisesti pitänyt olla se ensimmäinen sana. Tai edes nyt sitten "isä", kunhan ei nyt ainakaan äitiä sanoisi. Siellä se sitten päivät pitkät yritti opettaa vauvaa sanomaan MUM-MI. Olin todella kiitollinen anopille lastenhoitoavusta, mutta kyllä vähän hykertelin tyytyväisenä, kun  ensimmäinen sana sitten kuitenkin oli "ättä", jonka lapsi selvästi yhdisti minuun. Anopista se tietenkin oli  vain merkityksetöntä ääntelyä."

Anoppi estämässä lapsenlastaan sanomasta "äiti". (Pexels)

"Lähdimme perheen kanssa kesälomalle ja anoppi oli sillä välin maalannut ihan omin lupineen meidän pihassa olevan leikkimökin. Siis kysymättä meiltä lupaa koko maalaukseen, saati että olisi kysynyt  mielipidettä värin suhteen."

"Minun anopilleni oli alkuaikoina todella tärkeää, ettei miniäehdokas tule läheisten veljesten väliin. Emme olisi siis saaneet nuorena parina tehdä mitään ilman, että poikaystäväni pikkuveli on mukana. Yhteisissä illanvietoissa oli anopille sydämen asia, että minä ja poikaystäväni olimme esimerkiksi eri joukkueissa pelatessa jotain, ja että mies ja veljensä taas olivat samassa. Saunaankin olisi pitänyt mennä kolmestaan. Siis minä parikymppisenä naisenalkuna poikaystäväni ja teini-ikäisen pikkuveljensä kanssa. Ja siis ihan alasti ihan tavalliseen lauantaisaunaan ihan vaan kotona."

Anoppi siivoamassa salaa ja pyytämättä poikansa ja miniänsä kotona. (Pexels)

"Appivanhempani asuvat naapurissamme. Esikoisemme on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa ja he olivat alussa... No, aika pakkomielteisiä vauvan suhteen. Talomme ovat sillä tavalla lähekkäin, että näemme toistemme pihoille. Jos olin vauvan kanssa ulkona, anoppi juoksi pian pää kolmantena jalkana vauvan kimppuun pihallemme. Aloin sitten tekemään niin, että kuullessani heidän ulko-oven käyvän, laukkasin jonnekin nurkan taaksi piiloon vauvan kanssa. Oli valtavan tyydyttävää tirkistellä piilosta anoppia, joka pää punaisena pyöri pitkin pihaa. Ja ison maalaistalon pihapiirissä tuollaisia piiloja riitti."

Miniä lapsensa kanssa anoppiaan vuorille paenneena. (Pexels) 

"Anoppi kysyy vauvaltani lässyttäen, että "No, onkos se äidillä maito riittänyt?". Pitäisikö minun vastata tuollaisiin kysymyksiin vauvaa matkien vai mitä tämä larppaus on?"

Anoppi lukemassa salaa miniänsä sähköposteja. (Pexels)

"Minun entinen anoppini oli juuri kuin se Siskonpedin vaatimaton äiti. Aina kahviaikaan meni jonnekin eteisen komeroon piiloon mupeltamaan palaneimman pullan, ettei olisi vaivaksi. Mielellään myös valitsi itselleen jonkun korvattoman tai muuten rikkinäisen kupin, kun eihän hän ansaitse parempaa. Parasta olisi varmaan ollut, jos kupin reunassa olisi ollut halkeama, josta olisi voinut vaikka saada verihaavan. Hän olisi sen varmasti mielestään ansainnut."

Anoppi juomassa kahviaan. (Pexels)

"Jos anopin silmiin sattuu yksikään tilanne, jossa lapsen esimerkiksi hanska ei ole heti käden ulottuvilla, hän tulkitsee sen siten, että kyseisestä vaatekappaleesta on pulaa. Ensi kerralla se sitten vääntäytyy paikalle mukanaan säkillinen väärän kokoisia tai muuten kauteen sopimattomia hanskoja."

Anoppi selaamassa lapsenlapsen kanssa tablettia vanhempien selän takana ruutuajan ulkopuolella. (Pexels)

"Anopilla on tosi raivostuttava tapa hyysätä poikaansa eli minun miestäni. Jos olemme anoppilassa syömässä, anoppi huolehtii koko ajan, että pojallaan on kaikkea ja tarjoaa esimerkiksi viimeistä mitä-tahansa aina pojalleen, eikä vieraalle eli minulle. Ei sillä, että esimerkiksi viimeistä kakkupalaa ottaisinkaan, mutta minusta tuo on todella epäkohteliasta käytöstä. Minun kotonani oma porukka ei saa sitä ensimmäistäkään kakkupalaa, jos vieras haluaa toisen."

Anoppi penkomassa miniänsä vaatekaappia salaa. (Pexels)

Eiväthän nämä nyt tietenkään ole sellaisia vauva.fi:n tasoisia anoppitarinoita, joissa anoppi on miniän ollessa synnyttämässä muuttanut salaa poikansa ja miniän kotiin "lastenhoitoavuksi", myynyt kaikki huonekalut ja tuonut tilalle kotoaan suklaanruskean, muhkean nahkasohvasarjan, nahkaiset koristetyynyt sekä vesisängyn. Mutta ilmeisesti tavallisille ihmisille harvoin sattuu tuollaisia juttuja.

Mutta jos sinulla on hullu anoppi, niin kuulisin siitä enemmän kuin mielelläni! 😏


Anoppi ja appiukko varastamassa shown poikansa häissä. (Pexels)

perjantai 29. tammikuuta 2021

Liian paksu morsiameksi

(Pahoittelen provosoivaa otsikkoa. Sen ainoa tarkoitus oli johtaa teitä harhaan ja houkutella paikalle. En siis koe olevani liian paksu morsiameksi. Eikä varmaan kukaan sitä voi edes olla, sillä käsittääkseni ei ole mitään maistraatin määrittelemää painorajaa vihkimiselle. Kirkon kannasta en mene takuuseen!!!)

Iira kirjoitteli Ei ihan tyttö enää -blogissaan mielenkiintoisesta aiheesta ja pyysi samalla itselleen laihdutusrauhaa. Iira oikeastaan sanoi tekstissään jo kaiken, enkä tule antamaan mitään lisäarvoa tähän keskusteluun, mutta olenko muka joskus malttanut olla hiljaa...

Koko juttu lähti siis Ylen Takaisin Pasilaan -podcastin jaksosta, jossa kliinisen metabolian professori Kirsi Pietiläinen kertoo päivitetystä lihavuuden Käypä hoito -suosituksesta. Siinä ylipainon perinteisten hoitokeinojen kylkeen on lisätty (pun intended) kehopositiivisen ajatusmaailman elementtejä. Tarkoitus on luoda hyväksyvää asennetta lihavuuteen, mutta yhtä aikaa tarjota apua ja tukea laadukkaalla  asiantuntijatiimillä potilasta kunnioittaen ja ilman syyllistämistä. Pietiläinen avasi haastattelussa muutenkin laihdutuksen psykologista puolta ja korosti esimerkiksi lasten ja nuorten kehorauhan tärkeyttä. Hyvä haastattelu.

Toimittajat ja toinen haastateltava, "läskiaktivisti" Tytti Shemeikka, tuntuivat kuitenkin puhuvan eri asiasta. Kuten Iirakin tekstissään totesi, heidän suussaan laihdutus yhdistettiin suoraan  pikalaihdutuskuureihin. Asenne oli se, että laihduttava ihminen on sellainen vähän säälittävä naisihminen, joka innostuu joka vuosi tammikuun ensimmäisenä päivänä naistenlehdestä bongaamastaan uudesta, järjettömästä laihdutuskuurista, jossa syödään esimerkiksi seitsemän  kuorittua viinirypälettä puolen yön aikaan ja muuten juodaan vain kaarnasta ja lehtikaalista tehtyä smoothieta, johon on sekoitettu kolme tippaa Maria Nordinin hikeä. No, ei siellä ihan noin sanottu, mutta tunnelma oli sellainen alentuvan naureskeleva. 

Minä ja Sulhis rypälekuurilla. (Pexels)

Minusta ihminen voi laihduttaa järkevästi ja minusta laihduttaminen itsessään joissain tapauksissa myös on järkevää. Podcastissa kuitenkin heiteltiin voitonriemuisina ilmoille prosentteja siitä, kuinka moni laihduttaja lihoo takaisin, ja jalomielisesti valaistiin aivottomia laihduttajia siitä, kuinka laihdutuskuurit vain itse asiassa lihottavat. Eikö se nyt ole päivänselvää, ettei kukaan voi loppuelämänsä ajan hallita painoaan millään keskiyön rypäleillä, mutta entä jos laihduttaa järkevästi? Siis sillä tavalla järkevästi, että pyrkii kohti normaaleja elintapoja. Esimerkiksi omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että olen nyt opettelemassa syömään säännöllisesti iltapainotteisen mättämisen sijaan. Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa ylimieliseltä kehotukselta, että jokainen lihava voisi nyt vain ottaa itseään niskasta kiinni ja syödä vähemmän, kuten minäkin olen tehnyt. Minun kohdallani isoin ongelma nyt kuitenkin on ollut epäsäännöllinen elämä (ja sipsit).

Laihdutushan nyt jo sanana on nykyisin vanhanaikainen ja juntti, mutta toisaalta elämäntapamuutoskin kuulosti saavan negatiivisen sävyn Shemeikan haastattelussa. Että ne parempaa terveyttä tavoittelevatkin ovat todellisuudessa ihan samalaisia ulkonäkökeskeisiä läskivihaajia kuin kaikki laihduttajat. Shemeikka ei nimittäin usko, että kukaan tekisi terveytensä eteen mitään, jos ei samalla laihtuisi tai ulkonäkö ei muuttuisi. Kuunnelkaapa muutkin edes tuo Shemeikan haastattelu podcastin loppupuolelta, että ymmärsinkö minä kaiken aivan väärin. Olen nimittäin todella eri mieltä tuosta, etteivätkö ihmiset nykyisin haluaisi edistää terveyttään myös ilman, että se välttämättä liittyisi suoraan painonpudotukseen. Nythän on vielä kaiken lisäksi trendikästä noudattaa kaikinpuolin terveellistä elämäntapaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että nuorisotupakointi on vähentynyt huomattavasti niistä ajoista, kun minä olin teini.

Kyllä minä ainakin haluan olla terve. Jos viinin lipittämisen ja sipsien syömisen vähentäminen ennen kaikkea edistää sitä terveyttäni, mutta samalla pudottaa myös kiloja, niin mahtavaa! Itse en näe mitään ristiriitaa ihmisoikeuksien kannattamisen (kehopositiivisuus on ihmisoikeuskysymys) suhteen, jos ilahdun huomatessani, että luontaisesti kookas peräkonttini mahtuu paremmin vaatteisiin. (Tähän terveysnäkökulmaan voitaisiin nyt tietenkin vetää mukaan se vakioargumentti, että joku ylipainoinen voi olla terveempi kuin joku normaalipainoinen. Kyllä, tottakai voi, mutta se ei liity tähän mitenkään.) 

Minä kuvaamassa jonkun toisen terveellistä annosta someen oman sipsikulhoni sijaan. (Pexels)

Ira peräänkuulutti laihdutusrauhaa. Ymmärrän täysin, mistä hän puhuu. Jos kehtaat tähän maailmanaikaan ääneen sanoa laihduttavasi tai edes haaveilevasi siitä, olet joko pinnallinen tyhjäpää tai vihaaja, joka arvottaa ihmiset painoindeksin mukaan. Hääpiireissä kehorauha nousi tapetille viime keväänä, jolloin oli paljon (paheksuvaa) puhetta häädieeteistä ja hääkehoista. Olen ollut aina turhan  mustavalkoinen ihminen ja näin vanhemmiten olen yrittänyt alkaa näkemään myös harmaan eri sävyjä, mutta en vain kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä väärää siinä on, jos ihminen haluaa pudottaa painoa, sitä kautta näyttää paremmalta omasta mielestään sekä tuntea olonsa mukavammaksi? Tai vaikka edistää sitä terveyttään. Eihän se liity toisiin ihmisiin tai heidän arvostamiseen millään tavalla. Minulle on, jumalauta, aivan yksi lysti, mitä muut ihmiset painavat, ja vaikka itse haluaisin olla hoikka, en edellytä sitä muilta. Vai tuenko hoikkuuden ihailullani tahattomasti ylipainoisten mahdollisesti kokemaa syrjintää ja eriarvoistamista? Onko "läskiaktivismin" taustalla ajatus, että niin kauan kuin vallitseva länsimainen kauneusihanne on voimissaan missään muodossa, ylipainoisilla ei ole toivoakaan saavuttaa aidosti kehorauhaa tässä maailmassa?  

Kertokaapa fiksummat, mistä on kyse, kun minusta tuntuu, että ymmärrän nyt jotain väärin. Entä mitä ajatuksia nousee muuten aiheeseen liittyen? 

perjantai 22. tammikuuta 2021

Tilannekatsaus hääjärjestelyihin

Seuraa virallinen tiedotus siitä, mitä on tehty ja mitä on vielä tekemättä. Eli lähinnä listaus tekemättömistä asioista, joiden tekemistä lykkäämme vielä hetken lisää.

Sulhanen ✔️
Toistaiseksi olen pitäytynyt viimeisimmässä valinnassani.

 Kirkko ✔️                                                                                                                                                                                        Häiden siirtymisen takia myös paikkakunta vaihtui ja samalla kirkko. Tunnelmallinen              maalaiskirkko vaihtui Oulun mahtipontiseen tuomiokirkkoon.

Tässä minä ensimmäisen aviomieheni kanssa. (Pexels)

Juhlapaikka ✔️
Tämäkin luonnollisesti vaihtui em. syyn takia. Alkuperäinen suunnitelma oli tanssia maalaishäitä ihan oikeasti periferiassa, joen rannalla Törmälän tilalla minun synnyinseutuni hoodeilla. Nyt juhlat ovat suunniteltu pidettäväksi Oulussa Raatin nuorisotalolla. Otin siitä juuri lenkilläni kuvan ja talo näyttää pimeänä talvi-iltana juuri sellaiselta, että siellä tapahtuu paljon murhia. Kesällä se on kuitenkin aivan ihana paikka veden äärellä.  

Kutsukortit 
Tämä on vaiheessa. Aiemmin kerroin, että yritän pelastaa meidän edellisten häidemme kutsut ja tuunata ne jotenkin käyttökelpoisiksi.

Pitopalvelu ✔️
Monissa juhlissa hyväksi todettu Rauhala. Juhlapaikan keittiö on sen verran haasteellinen, joten valinnassa piti huomioida, että pitopalvelulla on kunnolliset omat tilat Oulussa.
    Menu
Alustavaa keskustelua on ollut, mutta ei oikeastaan mitään ole vielä lyöty lukkoon.

 

(Pexels)

   

Juomat 
Iskä on aina halunnut lähteä roadtripille Via Balticalle ja sanoi heti, että voi hyvin lähteä autolla hakemaan meidän hääjuomat esim. Latviasta. 😂 Samalla hän olisi saanut painostettua myös tuohon matkahaaveeseen vastahakoisesti suhtautuvan äitini mukaansa, sillä hän "tuskin haluaa pilata tyttärensä häitä!??!??!". No, se roadtrip taitaa jäädä ajelematta tänäkin kesänä vallitsevan tilanteen vuoksi. Eli pitäisi kai alkaa suunnittelemaan juomien tilaamista. Tilasin omille kolmekymppisilleni lastin Saksasta ja se oli helppo juttu, mutta ymmärtääkseni on tullut joitain muutoksia ja rajoituksia. Tämä on juuri sellainen asia, jota minua ei kiinnosta YHTÄÄN alkaa selvittelemään, joten menköön Sulhiksen työlistalle. Saisihan ne juomat toki Alkostakin, mutta ottaen huomioon vierasaineksemme säästämme pitkän pennin ostamalla ne halvemmalla muualta. 

 

Halpaa laatikkoviiniä lirutettuna viinipulloihin meidän häissä. (Pexels)

 

Hääauto
Rumasta, pienestä rutkusta olemme haaveilleet, mutta valitettavasti tutuillamme ei ole riittävän rumia autoja. Toinen vaihtoehto on sitten joku tosi iso, vanhempi auto. Sellaisesta on verkot vesillä yhden kaverin auton suhteen, joten katsotaan. En halua missään nimessä museoautoa, en limusiinia ja kaikista vähiten jonkun metrin korkuisen, supernopeen urheiluauton. Onneksi Sulhiskaan ei ole sillä tavalla autoihminen, että haluaisi mitään älytöntä.

Koristeet 
No, jotakin pientä olen hääkirppiksiltä ostanut, kun kohdalle on sattunut. Ja tietenkin ne 1750 m jouluvaloja, joita on haettu ulkomaita myöten Haaparannan Rustasta. Tarkoituksena on edelleen  koristella runsailla pöytäkukilla ja valoilla, joten varsinaisten koristeiden määrä jäänee vähäisemmäksi. Juhlapaikka on kyllä sellainen, että sitä pitää jotenkin koristaa, mutta mitään monimutkaista härpäkeshowta en jaksaisi alkaa järjestämään.

 

(Pexels)

 


Kukat
Ks. edellinen. Ajatuksen tasolla. Kimpun ostan siten, että menen edellisenä päivänä tilaamaan juhlakimppua "äidin 60-vuotispäiville" ja säästän sen kuuluisan häälisän verran. Olenko muistanut kertoa, että olen pihin lisäksi ketku. 

Bändi ✔️
Bändin valinnasta kirjoittelin aiemmin täällä. Löysimme ihan mahtavan jyvääääskyläläisen bilebändin, Rubiinin kuution, joiden soittolistalla oli paljon meidän suosikkeja.

Valokuvaaja ✔️
Tämänkin aiheen kanssa painiskelin pitkään ja luonnollisesti olen myös siitä avautunut. Luovuin oululaisvaatimuksestani ja löysimme Facebookin hääkuvaajaryhmän kautta kuvaajan, jolla on aivan ihana kuvaustyyli ja hintalappukin sopi budjettiimme. Sanni Hirvonen Photographyn sivuilla on todella hienoja kuvia, joihin Sanni on osannut vangita ihania hetkiä ja hyvää yleistä tunnelmaa. Toki portfolion kuvat ovat täynnä nuoria ja kauniita ihmisiä, että en sitten tiedä, miten meidän kuviin vaikuttaa se, että olemme vanhoja ja elähtäneitä.

Videokuvaaja
Tämä on vielä mietintämyssyssä. Tarvitsemmeko videokuvaajaa vai laitammeko jonkun sukulaisen 90-lukulaisen videokameran jalustalle kuvaamaan puheet ja muut esityksen ihan vain omaan käyttöömme. Ei niitä kukaan muu  muutenkaan jaksa enää jälkikäteen katsoa.

Ohjelma                                                                                                                                               
Tälle ei ole kyllä uhrattu vielä kauheasti ajatuksia. Syödään, juodaan ja tanssitaan. Ainakin kaaso laulaa sekä mahdollisesti oopperalaulajaäitinsä myös. Pyysin nimittäin ihan pokkana tuolta ilkeältä äitipuoleltani häälahjaksi pari biisiä. Niitä puheita tietysti toivon myös, mekin Sulhiksen kanssa varmasti puhumme.

Aikaa ei mielestäni kannata tuhlata jonninjoutaviin hääleikkeihin, jotka eivät kiinnosta ketään. Paitsi ehkä kenkäleikkiin, joka on minun suosikkini, ja aivan taalasmaanullana seuraan itse sellaisia innolla. Olemme myös Sulhiksen kanssa kovia kisailijoita ja veren maku suussa kilpailemme illanviettojen tietovisoissa (huom. kaverit, Sulhis tekee sen vain hillitymmin kuin minä, mutta samanlainen raivo hänellä on sisällään kilpailutilanteissa), joten jotain sen tyyppistä voisi kehitellä. Ehkä visailu vieraille liittyen meihin, ettemme voi itse osallistua ja pilata kaikkien iltaa aggressiivisella voitontahdollamme. 

Sitten illemmalla bändi soittaa, eli varsinaiset pilleet alkavat. 

(Pexels)


Morsiamen vaatetus 
Hääpuku ✔️
Aivan sairaasta hääpukushowsta olen kirjoittanut helvetin monta postausta, sillä sen puvun kanssa on temppuiltu aivan kohtuuttoman kauan. No, en nyt edes kehtaa kertoa siitä viimeisimpiä käänteitä. Palaan tähän asiaan tarkemmin häiden jälkeen.
Huntu
En ole päättänyt, haluanko koko huntua. Kaikki sanovat, että sitä joko on huntuihminen tai sitten ei ole, että kyllä sen vaan sitten tietää, kun sitä sovittaa. Olen sovittanut niitä ja oikein pinnistellen kaivellut sitä vastausta sisimmästäni, mutta ei. Alunperin ajattelin, että en todellakaan halua huntua, mutta näyttäisihän se upealta kuvissa kirkon käytävällä. Jos nimittäin päädyn hankkimaan sen, se tulee luonnollisesti olemaan sellainen vähintään 8 m pitkä, jota pikkulinnut kannattelevat nokillaan perässäni. 
Kengät ✔️
Hääkenkiini olen tosi tyytyväinen. Kirjoitin niistä tarkemmin täällä.
Laukku 
Tälle en ole uhrannut ajatustakaan. Voin laittaa kaiken omaisuuteni Sulhiksen taskuihin, kuten yleensä.
Korut ✔️
Ehkä. Minulla on Kalevalan koko Vanamo-sarja ja tykkään siitä kamalasti. Mutta voinko laittaa niitä omiin häihini, kun olen niitä niin monissa juhlissa jo käyttänyt... Plus olen saanut jonkun osan entiseltä poikaystävältäni, että Sulhishan saattaa saada mustasukkaisuuskohtauksen ja viskaa ne Merikoskeen. 

 

Kaikki hääpukuni esillä hääaamuna, jotta voisin päättää, minkä laitan. (Pexels)

 

Sulhiksen vaatetus
Puku
Sulhis tietää kyllä, mitä lähtee hakemaan. Sitten häitä edeltävänä torstaina........
Kengät
Sama kuin edellinen. Viimeksi, kun kysyin, hänellä oli haaveissa sininen puku liivillä ja rusetilla sekä ruskeat kengät

Sormukset ✔️
Voisi kai sanoa jo, että homma on hoidossa. Minun vihkisormukseni on ollut sepällä tekeillä jo jotain 16 vuotta, mutta käsittääkseni kuljemme jo kohti valoa  näemme valoa tunnelin päässä. Kerron tästäkin sitten tarkemmin, kun aika on kypsä, enkä ole aivan raivoissani. Sulhis ei aio ostaa vihkisormusta erikseen. Kihlasormuksensa on leveä ja tumma titaanisormus, joka on jotenkin todella miehekäs ja cool. Ja edullinen! Sulhishan osti minun kihlani, joten tarjouduin jalomielisesti vuorostani maksamaan sulhiksen sormuksen, mutta vasta sen jälkeen, kun Sulhis liikkeessä päätyikin titaanisormukseen sen leveän valkokultaisen sijaan, jota lähdimme alunperin ostamaan. Se valkokulta näytti jotenkin pliisulta Sulhiksen kalpeissa talvikäsissä. 

Häämatka
Se suunniteltiin jo vuosi sitten. Häämatka on meille tärkein asia heti iltajuhlien jälkeen tässä koko avioliittoshowssa. Siis tietenkin ikuisen rakkauden ja yhteisen tulevaisuuden jälkeen! Suunnitelmissa oli pitempi reissu Etelä-Ranskan kautta Italiaan, mutta vähän näyttää siltä, ettei ole vastuullista lähteä matkustamaan vielä tulevanakaan kesänä. Eikä se oikein ole sama asia lähteä häämatkalle sitten joskus myöhemmin. Tiedä vaikka olisi sitten pershedelmäkin kuvioissa. Juu, juu, niinhän ne sanoo, että oma lapsi on maailman paras asia, mutta ainakin sivusta seuranneena, näyttää olevan täyttä helvettiä ne lomamatkat pienen lapsen kanssa. 😂 "Kuherruskuukaudesta" sitten puhumattakaan. Mutta hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty, että ehkä me tavallaan olemme jo käyneet siellä häämatkallamme... 

Tämmöttii. Mielestäni olemme aika hyvässä vaiheessa. Kyllä tämä tästä. Yritän koko ajan tsempata itseäni ja valaa uskoa, että häitä päästäisiin vihdoin tanssimaan. Sulhis on nimittäin luopunut jo täysin toivosta ja sanoo aina, ettei tule mitään häitä, kun yritän puhua aiheesta. En nyt ole ihan varma, puhuuko hän meistä vai ainoastaan koronan aiheuttamasta epävarmuudesta... Että mistään ihanasta hääkuplasta ei täällä ole tietoakaan. 😄  

Mitä olen unohtanut? Miten muilla kesän morsoilla menee? ❤

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Kaasot - töissä vai vieraana

Minulta toivottiin postausta kaasoista, heidän alistamisesta, kaasolahjoista sekä yleisesti heidän roolistaan meidän häissämme. Olen sivunnut aihetta aihemmin kertomalla siitä, kun kaasoni ja bestmanini suostuivat pitkin hampain tehtäväänsä sekä siitä, mitä aion pakottaa ne laittamaan päällensä minun juhliini

(Pexels)

Aloitetaan niistä kaasolahjoista. Taitavat olla aika suosittuja nykyisin ja sietävät kyllä ollakin, kun kuulee juttuja, minkälainen työleiri ystävän häät saattavat joskus kaasoille olla. Yhden ystävän häissä  saimme kaasojen kanssa morsmaikulta ihanat Urban Decayn luomiväripaletit, vaikka emme tehneet oikeastaan mitään häiden eteen. Meidän kyllä piti tehdä, mutta olimme vaan kaikki tosi paskoja kaasoina olemisessa. Sen jälkeen päätin, että jos joskus menen naimisiin, en edes yritä teettää kaasoilla mitään. Parempi antaa niiden vaan bilettää rauhassa. 

Lahjoja on kyllä aina mukava antaa, jos keksii jotain saajalleen sopivaa. En kyllä enää nykyisin kamalan helposti keksi. Kiinnostus kaikkeen materiaan on vähentynyt ja se kyllä latistaa intoa lahjojenkin valikoinnin suhteen. Ainoa järkevä ajatus on pyörinyt hotelliyön ympärillä. Haluaisin nimittäin mennä hotelliin häitä edeltäväksi yöksi, joten sinne voisin pakottaa ottaa halukkaat morsiustiimistäni mukaan ja maksaa sen lystin. Minusta hotelliyö on nimittäin aivan I H A N A lahja. Tässähän kaasot ja bestaman eivät toki pääse itse valitsemaan, kenen kanssa sen viettävät, mutta minä olen kyllä hyvää seuraa,vaikka olenkin hieman jäävi sanomaan. 

Tässä minä ja yksi kaasoistani hotelliaamiaisella hääaamuna.

Minulla on siis kolme kaasoa sekä yksi bestman. Minulla on monta kaveriporukkaa, joten tuntui luontevimmalta valita joka porukasta se paras jäsen häätiimiini. LOL. No ei, mutta minulla on paljon ihania kavereita ja ystäviäkin, mutta tämä kokoonpano on kuitenkin se kaikista läheisin valiojoukko. Ja juuri sen takia olenkin sitä mieltä (ainakin vielä tässä vaiheessa), että kaasoja ja bestamaneja ei laiteta meidän häissämme varsinaisesti töihin, vaan he ovat paikalla vieraina. Hehän ovat meidän parhaita ystäviämme, joten tottakai haluaisin, että he saisivat juhlia ja nauttia illasta. Erityisesti nyt, kun häidemme siirtymisen takia kukaan kaasoistani ei ole raskaana häiden aikaan. Mutta kerkeäähän tilanne toki vielä muuttua, osa heistä on nimittäin aika sikiävää sorttia.

Eivät he nyt kuitenkaan ihan ilmaiseksi sinne pääse viiniä lipittämään, vaan yksi kaasoista maksaa siitä kalliisti kollegoidensakin puolesta, sillä hänet on värvätty laulamaan kirkossa sekä juhlapaikalla. Toiveidensa mukaan juhlapaikan esiintyminen ajoitetaan heti pirskeiden alkupäähän, ettei hän nyt ihan kamalan tukevaan humalaan kerkeäisi päästä ennen esiintymistään. 

Toisen kaason piti meikata minut, mutta vapautin hänet tästä nakista, kun häämme siirtyivät Ouluun.  Täällä kun niitä ostomeikkaajia on saatavilla, toisin kuin kotiseudullani, missä häiden alunperin piti olla. Meidän ei todellakaan kannata ottaa kontollemme yhtään enempää tehtäviä kuin on aivan pakko. Voin nimittäin hyvin kuvitella meikkaajakaason liimaamassa minulle ripsitupsuja vielä sakastissa, kun tuli taas vähän kiire. Parempi, että aikataulumme on mahdollisimman pitkälle riippuvainen ulkopuolisista palveluntarjoajista, sillä en luota sen asian suhteen kaasoihini tai bestmaniin, ja kaikista vähiten itseeni. No ok, kolmas kaasoni on tavallaan se järjen ääni, joka ehkä saisi pidettyä homman joten kuten kasassa. Mutta hän pitää aina kaikenlaisia asioita kasassa, joten olkoon vapaalla minun hääpäivänäni ja keskittyköön kerrankin juhlimiseen. Bestmanilleni en taas edes keksisi mitään järkevää vastuualuetta. Lupasin hänelle sitä paitsi heti alkuunsa, ettei hänen tarvitse osallistua mihinkään akkojen hapatuksiin, että hänet on oikeastaan valittu häidemme kiintiöhomoksi sekä näyttämään hyvältä alttarin reunalle.

Tässä minä matkalla kirkkoon vain puoliksi meikattuna kiireen yllätettyä. (Pexels)

Varsinaisia tehtäviä ja vastuualueita en heille siis ajatellut jakaa, mutta tottakai esimerkiksi piinaan heitä jatkuvasti whatsappeilla, joissa kysyn mielipiteitä asioihin, jotka olen oikeasti jo päättänyt. Toisaalta sitä tekisin, vaikka he eivät kaasoja tai bestamaneja olisikaan. Koko ajan ajatuksena on ollut, että valmistelut hoidetaan pitkälti Sulhiksen kanssa keskenämme. Eli valitaan helposti ympäriinsä nakeltavat koristeen, ei laiteta tienvarsikylttejä, otetaan pitopalvelu kaikilla mausteilla sekä pakotetaan Sulhiksen veli seremoniamestariksi (koska kyllähän sukulaisille voi nakittaa paskamaisia juttuja).

Eikä tässä nyt pelkästään ole kyse siitä, ettemme halua vaivata ketään. Isoin syy kaasojen ja bestmanien vapautukseen töistä on varmasti se, että teen yleensä asiat itse kaikista parhaiten. Että yhtäkään mämmikouraa en halua esimerkiksi pilaamaan kutsukortteja leikkaamalla kartongit vinoon. Omissa häissään voi tosin tulla vähän kiirus, jos meinaa itse pitää kaikki langat käsissään, joten onhan tässä nyt pari kysymysmerkkiä vielä. Kuka ohjaa vieraat oikeaan paikkaan, kuka huolehtii polaroid-kameran filmin vaihtamisesta, kuka pakottaa vieraat kirjoittamaan vieraskirjaan, kuka piilottaa kossupullon halkopinoon ja niin edelleen... Voikohan Oulussa palkata mistään jotain palvelijoita? Iso osa näistä kysymysmerkeistä liittyy vahvasti juhlan kulun sujuvuuteen, mikä on pääosin seremoniamestarin heiniä, mutta ei nyt ihan kaikkea voi sysätä Sulhiksen veljenkään harteille, vaikka ne leveät ovatkin.

Tässä meidän häiden tunnelma, kun kukaan ei muistanut kehottaa vieraita siirtymään juhlapaikalle vihkimisen jälkeen. (Pexels)

Meillä kaasojen ja bestmanien rooli on siis enemmän sellaisena henkisenä tukijana. Puheita rakastavana toivoisin tietenkin molempien häätiimien pitävän jonkinlaisen puheen, mutta ymmärrän toki (pitkin hampain), etteivät kaikki koe oloaan mukavaksi sellaisen esiintymisen suhteen. Heidän pakollisena tehtävänään on nyt ainakin fiilistellä hääasioita sekä esittää loputonta kiinnostusta esimerkiksi minun hääpukusekoiluani kohtaan. Voihan joku tietenkin kokea tuollaisen henkisen läsnäolon vaatimisen raskaana ja mieluummin paimentaisi sukulaisukkoja koko illan hääpaikalla, mutta en ainakaan vielä ole saanut kritiikkiä asianosaisilta. Kehityskeskustelut ovat toki vasta tuloillaan.

Mitä sinä olet mieltä? Mitä tehtäviä sinun kaasoillesi tai bestamaneillesi kuuluu? Oletko itse joutunut työleirille ystävän häissä? Olisiko yhtään mehevää kauhujuttua aiheeseen liittyen?  


Oletko jo lukenut?

Päähenkilöiden esittely

Minusta on luontevaa kertoa tähän alkuun hieman meistä tyypeistä tämän blogin takana. Itseäni ainakin kiinnostaa aina blogeja lukiessani,...