Ina Mikkolaa ei muuten sitten kutsuta meidän häihin

Tiivistelmä: Ina Mikkola on hää-Grinch.

Törmäsin Ina Mikkolan kolumniin avioliiton turhuudesta ja avioituvien ihmisten typeryydestä. No,  ei se nyt ihan suoraan noin sanonut, mutta rivien välistä olin näin lukevinani. Kärkäs teksti, josta lukijalle tuli jotenkin kiusaantunut tai vähintäänkin ärsyyntynyt fiilis, mutta provosointi taitaakin olla usein Mikkolan tavoite, joten siinä mielessä onnistunut teksti. Kolumnista tuli vähän mieleen  yläasteikäisen mielipidekirjoitus, jossa julistetaan eri asioita, joita "mä en kyllä koskaan..." , mutta argumentointi loistaa poissaolollaan. Käsittääkseni kirjoittaja on ihan oikea toimittaja, enkä moiti nyt hänen ammattitaitoaan tai kirjoittamisen teknistä osaamista, mutta tämä kyseinen sisältö oli jotenkin sellaista "junkuttamista", kuten isäni sanoisi. 

Minulle avioliitto edustaa epäromanttista instituutiota, joka merkkaa lähinnä siinä vaiheessa, kun erotaan, toinen kuolee ja kun puhutaan rahasta. 

Aha..? Perusteluja tai ajatuksia tuon epäromanttisen instituution taustalla ei avattu kolumnissa tuota  yhtä irrallista lausetta enempää, joten en aivan ymmärrä, mitä kirjoittaja tällä tarkoittaa. Moittiiko kirjoittaja avioliiton tuomia  juridisia etuja vai mitä? Juu, juu, tärkeintä on rakkaus, mutta kai sitä voi olla samalla myös järkevä. Ei se avoliitosta leskeytyneen rakkaus ole yhtään sen aidompaa, vaikka sureekin kuollutta puolisoaan ihan ilmaiseksi ilman leskeneläkkeen tuomaa taloudellista hyötyä, joka avioliitosta leskeytyneelle taas annetaan automaattisesti. 

Häät voi toki järjestää hyvin monella tapaa, mutta yksi elementti joka koko touhussa on luotaantyöntävää, on se, että heterohäissä juhla tuntuu monesti olevan enemmän “morsiamen juhla” kuin pariskunnan juhla.  On olemassa tv-ohjelmia häähulluista morsiamista, jotka sekoavat hääsuunnittelusta ja sulhaset katsovat kauhusta kankeina sivusta. Toki kyse on ääriesimerkeistä, mutta monesti oletus on, että morsiamen kuuluukin hoitaa suurin osa järkkäilystä – onhan kyseessä hänen elämänsä prinsessahetki. Tätä alleviivaavat puolestaan “Häät sulhasen tapaan” -tyyliset ohjelmat, joissa jännitetään “kuinka vituralleen menee, jos äijä hoitaakin hommat”.

Minun sulhaseni kosi minua ihan vapaaehtoisesti, hän haluaa mennä kanssani naimisiin ja haluaa häät. Minun sulhaseni ei halua mennä maistraatissa naimisiin jonakin tiistaina lounastauolla, vaan hän ihan aidosti haluaa ne tavalliset, suomalaiset kesähäät, vaikka ei olekaan kiinnostunut lautasliinojen väristä tai siitä, onko vieraskirja nahka- vai puukantinen. Minä puolestani olen kiinnostunut näistä asioista, joten luonnollisesti päävastuu häiden suunnittelusta on minulla. Kannan tämän vastuun oikein mielelläni, siis suorastaan nautin siitä! Meidän häissämme ei ole kyse minun prinsessahetkestäni, minähän olen, herrantähden, jo nelikymppinen, vaan se päivä on mieluinen ja odotettu ihan meille molemmille. Näen asian muutenkin niin, etteivät ainoat vaihtoehdot ole joko miehen totaalinen kiinnostuksen puute tai groomzillailu... Enkä muuten usko, että meidän häämme nyt aivan vituralleen menisivät, vaikka Sulhis olisikin yksin vastuussa järjestelyistä, mutta hän ei nyt vaan yksinkertaisesti ole järjestänyt niin paljon juhlia kuin minä, eikä varmasti hoksaisi ottaa ihan kaikkea tarpeellista huomioon. Ja miten helvetissä se osaisi valita minulle mieluisan puvun, kun en itsekään osaa??

Häiden järkkäilystä saattaa helposti tulla myös itseään isompi kokonaisuus, jossa tärkein asia, eli pariskunnan välinen rakkaus jää toissijaiseksi mahdollisimman hienon juhlapaikan ja Instagram-ystävällisen somistuksen rinnalla.

Tällainen alentuva kommentointi, jonka tarkoituksena on epäsuorasti tuoda ilmi, kuinka tyhmänä ja huonona kommentoija kuulijaansa pitää, ainoastaan vie minun arvostustani kirjoittajaansa kohtaan, mutta otanpa tähänkin kantaa nyt kuitenkin. Tästä (ja oikeastaan koko kolumnista) saa käsityksen, että naimisiin menijöiden rakkaus ei ole lähellekään yhtä aitoa kuin avoparien, kun sitä rakkautta pitää muka muille todistella joillain hienoilla häillä. Se ehkä vielä läpäisisi rakkauden aitoustestin, jos pari menee naimisiin ryysyissä jossain paskalta haisevassa läävässä? Protip: jos haluaa oikein kunnolla alleviivata sitä, etteivät mitkään pinnalliset seikat vaikuta kyseiseen rakkauteen, kannattaa naida sellainen ihminen, joka ei laisinkaan vastaa omia mieltymyksiä ulkoisten piirteiden suhteen.

Tässä minä tyytymättömänä lukemassa Ina Mikkolan kolumnia (Unsplash)

Nykyajan kirkkohäissä on myös vaivaannuttavaa kuunnella jumalapuheita, etenkin jos pariskunta ei ole kovin uskovainen, vaan on lähinnä halunnut säihkyvän tilan häille tai koska maistraattihäät saattaisivat olla liian erikoiset suvulle.

Niin, varmasti suurimmalle osalle tänä päivänä se kirkkovihkimisen kristillinen puoli on toissijainen asia ja kirkkohäiden taustalla on enemmänkin toive niistä perinteisistä suomalaisista häistä. Mutta sehän on käynyt jo selväksi, että kaikki perinteet ovat tämän kolumnistin mielestä kiusallisia, ja vain sivistymättömät juntit ihannoivat niitä... 

Yksi keskeinen perinne, joka avioliitossa instituutiona häiritsee minua, on sukunimikäytäntö. Vaikka lain mukaan puolisot voivat pitää omat sukunimensä tai ottaa yhteisen uuden nimen, niin silti edelleen reilusti yli puolet naisista ottaa miehensä sukunimen, kun vastaavasti miehistä naisen nimen ottaa vain alle pari prosenttia.

Sukunimiasiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Minustakin on täysin käsittämätöntä, että naisen nimen ottamista pidetään akkamaisena tai että suurimmassa osassa tapauksista, joissa molemmat pitävät oman nimensä, lapselle annetaan kuitenkin isän nimi. Tässäkin on takana tietenkin tietynlainen perinne ja perinteet ovat minusta ihan jees, mutta eivät sellaiset, jotka asettavat pariskunnan osapuolet eriarvoiseen asemaan. Toki nykyään, vaikka laki ei enää määrää ottamaan miehen sukunimeä, iso osa naisista haluaa sen ottaa, ja se taas on minulle aivan yksi lysti. 

Avioliitto ei automaattisesti ole sen suurempi sitoumus kuin avoliitto. Toisten suhdetta ei siis pitäisi määritellä vähemmän arvokkaaksi, aidoksi tai vakavaksi sen perusteella jos pari ei ole naimisissa.

Niinpä, ja kuitenkin hän kirjoitti kokonaisen kolumnin siitä, miksi avioliitto on perseestä ja avoliitto best.


Kerropa, mitä ajatuksia Mikkolan kolumni sinussa herätti? Tulkitsinko minä kolumnia kenties  liian mustavalkoisesti?