Jäähyväiset loistavalle Luukkaalle

Taas suru-uutisia. Ranta-Roppolan viimeinen poika lähti eilen sateenkaarisilloille, missä velipojat sitä jo kovasti odottelivat. Vanhin poika, uskomaton Unto, kuoli jo muutama vuosi sitten, ja nuorimmainen, arvokas Arvo, lähti hänen peräänsä aivan juuri, vasta tammikuussa. Nyt oli loistavan Luukkaan vuoro lähteä. 💔

Arvon kuoleman jälkeen Luukkaalla alkoi suruaika, eikä se oikein syönyt kunnolla, eikä muutenkaan ollut oma itsensä. Otin sen viime viikolla ravitsemus- ja suruterapiaan Ouluun, kuvittelimme toiveikkaina, että se olisi vaan kaivannut vähän maisemanvaihdosta. Perjantaina se ei ollut syönyt oikeastaan mitään muutamana päivään, joten päätimme mennä eläinlääkäriin kysymään viimeistä oljenkortta. Aavistelin kyllä jo pahinta, mutta en kuitenkaan saattanut tosissani edes ajatella sitä, kun Arvonkin poismeno oli vielä niin tuoreena mielessä. Ihan reippaasti Luukas vielä lähtiessä pissata lorotti jalkaa nostaen, ja päätinkin napata äkkiä pissanäytteen, jos vaikka haluaisivat senkin tutkia eläinlääkärissä. Valitettavasti minulla oli näyteastiana vain kanneton kertakäyttökahvikuppi, jota sitten tasapainottelin kädessäni matkan eläinlääkäriin vain osan loiskuessa päälleni...

Luukas oli aivan mahdoton kahvinjuoja, vaikka mahansa ei sitä meinannut kestääkään.

Noh, en tiedä, katsottiinko sitä pissaa edes, mutta verikokeista selvisi, että pojan maksa-arvot huitelivat aivan taivaissa niiden oltua kuukausi aiemmin vain hieman koholla. Luukkaalla oli lisäksi jo vuosia sitten todettu sydänvika, johon sillä oli lääkitys. Ikääkin oli jo lähes 13 vuotta, joten lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä teimme sen kauhean, mutta kaikista armollisimman päätöksen päästää Luukas velipoikien luo. Lääkäri sanoi, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä sillä sekunnilla, että voisimme vielä mennä kotiin. Lähdimmekin ensin ajamaan nilkka suorana pois, mutta käännyimme aika pian takaisin. Poika vaan makasi penkillä, eikä yhtään katsellut maisemia, kuten yleensä aina autossa ollessaan teki. Sillä oli varmasti kauhea nälkäkin, kun ei ollut saattanut päiväkausiin syödä. Ajoimme Sulhiksen kanssa takaisin eläinsairaalalle saattelemaan Luukas viimeiselle matkalleen.

Tässä Luukkaan eri lookeja. Kuten kuvasta näkee, me emme todellakaan olleet kauhean tarkkoja trimmauksen suhteen...

Luukas otettiin meille 2007, kun äidillä oli syöpähoidot siinä vaiheessa, että hän oli koko ajan aivan lääkepöllyissä.... Lupa toiseen koiraan siis heltisi kuin itsestään! 😏 Joku voisi ajatella, että sairasta ihmistä ei saisi tuolla tavalla käyttää hyväkseen, mutta emme ole katuneet käytöstämme kyllä päivääkään. Ja tuskin äitikään, sehän hyysäsi kaikkia koiriamme, kuin olisi ne itse synnyttänyt. Meillä koirat totisesti ovat olleet kuin perheenjäseniä ja niitä on mahdollisesti pidetty jopa paremmin kuin ihmislapsia...  Hyvin ne kaikki ainakin ruokittiin, jokaisesta kasvoi nimittäin paljon isompi, kuin rodullensa on ominaista. Unto oli 10 kg painava bichon frise, kun kyseisen rodun uroksella normaali maksimipaino on yleensä noin 5 kg. Unto ei varsinaisesti ollut lihava, mutta tavallista isokokoisempi muutenkin. Tosin kyllä eläinlääkäri siitäkin sanoi, että näkee, että sillä on korkea elintaso... Arvo taas oli ihan rehellisesti lihava. Leikatut kääpiöpinserit lihovat helposti ja Arvo oli muutenkin kauhean perso ihan mille tahansa syötävälle, mutta oli se myös jotenkin tosi roteva ja lihaksikas. Vähän kuin sellainen salihärkä, jolla ei kuitenkaan ole matala rasvaprosentti. Luukas taas oli aina ollut hoikka, mutta jotenkin siitäkin kasvoi ylikokoinen. Sen piti olla toy-villakoira, mutta kasvoi kääpiövillakoiran mittoihin... Varmaan sillä tervehenkisellä maalaiselämällä on osuutta asiaan.

Luukas kerran auringonotossa pää oikeaoppisesti suojattuna!

Luukas oli aivan ihana koira. Villakoirien tapaan se oli valtavan älykäs, mutta toisaalta kovan luokan drama queen, joka saattoi loikkia pitkäänkin kolmella jalalla saadakseen ekstrahuomiota "kipeän" tassunsa vuoksi. Sen älykkyydestä kertoo sekin, että se oli pieni ja kevyt kuin lintu (Luukkaan hellittelynimi olikin lintu, kun taas Arvoa sanottiin hevoseksi, koska se sillä tavalla hevosmaisesti laukkoi ja piehtaroi jatkuvasti), mutta silti se oli porukan pomo ja laittoi kymmenkiloiset velipoikansa kuriin sillä naurettavan kuuloisella kimakalla "murinallaan". Nirso se totisesti oli, mutta ehkä vähän myös vittumainen. Se nimittäin aina vaali herkkupalojaan todella pitkään ja kanniskeli niitä suurieleisesti lähinnä Arvon näköpiirissä. Vaikutti siltä, että se halusi vain kiusata ahnetta pikkuveljeään, joka oli koko ajan herkkujen perään. Ruoka-aikanakaan poikia ei voinut jättää valvomatta, sillä heti silmän (meidän ja Luukkaan) välttäessä, Arvo hotkaisi myös Luukkaan kupin tyhjäksi. Tehokas kikka olikin uhkailla Luukasta sanomalla "annetaanko Arvolle" ja lähestyä käsi ojossa, milloin kyllä alkoi herkut ja tavallinen ruokakin maistua myös Luukkaalle itselleen. Perso se ei ollut oikeastaan millekään, joten tärkeintä taisikin olla, ettei se lihava pikkuveli saa jotain hänen omaansa, minkä itsekin isosiskona aivan mainiosti ymmärrän!

Tupakille menossa. Tuolla tavalla se aina kanniskeli niitä nakkejaan ja luitaan tuntikausia Arvon kiusaksi. Tuo vaippa sillä oli siksi, ettei se enää vanhempana ollut turhan tarkka siitä, minne pissasi...

Jos Luukas olisi ollut ihminen, hän olisi ollut sellainen kouluja käynyt älykkö, jolla on sarkastinen huumorintaju ja verraton tilannekomiikka. Luukas olisi ollut intohimoinen taideharrastaja ja laatuviskien ystävä. Ei tietenkään saisi tällä tavalla lokeroida, mutta Luukas olisi ehdottomasti ollut aseksuaali, eikä olisi kaivannut parisuhdetta, ei sittenkään, vaikka se olisi ollut platoninen. Ystäviäkään hänellä ei olisi ollut kuin muutama, jotka eivät nekään olisi olleet kauhean läheisiä, sillä olihan hänellä veljensä. Veljesten keskinäinen yhteydenpito olisi riittänyt introvertille Luukkaalle pääasialliseksi sosiaaliseksi kanssakäymikseksi. Luukas olisi tykännyt katsoa amerikkalaisia elokuvia, mutta vain ironisesti. Kirjoja hän olisi rakastanut aidosti, varsinkin niitä venäläisiä klassikoita, joita kuuluu arvostaa, mutta joita yleensä inhotaan salaa. Hänen piikikäs huumorintajunsa olisi saattanut satuttaa herkempiä, mutta onneksi veljensä olivat sen verran yksioikoisia, ettei ihan jokainen nokkela sivallus olisi mennyt perille asti. Kuitenkin Luukas olisi ollut omalla tavallaan valtavan rakastava ja pitänyt lähimpiensä puolia viimeiseen asti. Ja sellainen se oikeasti olikin. Jos se tulkitsi tilannetta siten, että jotakin perheemme jäsentä satutetaan, se tuli kiljuen väliin. Myös yhdessä tanssimisen se tulkitsi uhkaavaksi, ja iskä ja Sulhis saivat muutamaankin kertaan kyytiä Luukkaalta. Tai sitten se vain yksinkertaisesti vihasi paritanssia.

Kiharatukkaiset pojat.

Meidän kaikki pojat ovat olleet todella ihmisrakkaita, mutta Luukas ei ollut sellainen hölmö hökäle kuin molemmat velipoikansa. Vieraisiin se saattoi toisinaan suhtautua välillä aika varautuneestikin. Siinä, missä Arvo ja Unto olivat kenen tahansa pihaan eksyvän kimpussa, Luukas kiipesi usein talonväen syliin, kääntyi pois päin vieraasta ja vahtasi tyynesti seinään. Hänen huomionsa piti nimittäin ansaita.

Luukas ei kyllä ollut jouluihminen, mutta yritti parhaansa meidän mieliksi.

Luukas oli ehdottomasti kuitenkin tottelevaisin meidän koirista. Sitä pystyi hyvin pitämään vapaana pihalla, eikä se lähtenyt omille teilleen loiruamaan, kuten erityisesti Arvo ruukasi tehdä. Se oli niin valtavan kiltti, kevyt ja helläotteinen, että olimme jo suunnitelleet, että sen voisi ottaa meidän häihimme juhlapaikalle hengailemaan, ettei sitä tarvitsisi jättää yksin kotiin. No, nytpä sen ei tarvitse olla enää koskaan yksin. Tuntuu kuitenkin pahalta ajatella, että odottelikohan se kauankin, että päästäisimme sen jo velipoikien luokse, emmekä me vaan tajunneet. Kyllä sillä kuitenkin häntä heilui vielä viimeisenä päivänäänkin, joten haluan uskoa, että lähtö tuli juuri oikeaan aikaan.

Tämä ihana mallikuva on viime joululta. Tässä oli aloitettu Luukkaan turkin trimmaus, mutta siihen hänellä riitti kärsivällisyys aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan, joten nämä välivaiheet oli aina aika mielenkiintoisen näköisiä.

Rakas ja loistava Luukas haudattiin viikonloppuna Ranta-Roppolan puutarhaan, sinne samaan paikkaan, minne muutkin. Siellä jossain ne ovat taas koko porukka yhdessä, meidän rakkaat pojat. ❤

Tässä Luukkaan viimeisin muotokuva. Eikö vain ollut kultaisen näköinen koira, ihan kuin nalle.