3 x (panostus + pihistys) = meidän häät

Yritän nyt taas vähän herätellä siellä mielen pimeimmissä sopukoissa uinuvaa hääfiilistä... Tai no, minulla olisi huomenna tentti ehkä maailman tylsimmästä aiheesta, ja tunnetustihan olen ahkerimmillani blogin suhteen silloin, kun pitäisi tehdä koulujuttuja.  

Ja ei, me emme ole vieläkään saaneet tehtyä mitään päätöksiä siirtämisen suhteen. Muuta kuin, että siis häät siirretään. Yksi kaaso on jo aivan helisemässä, kun emme saa lyötyä mitään lukkoon. Se takoo jo nyrkkiä pöytään, että nyt se pershedelmä alulle tai uuden hääpäivän päättäminen vuoden sisälle niinku olis jo. Hänellä itsellään on jo jotain 17 lasta, että antaisi meille yhden häiden jälkeen, niin ei tarvisi tätäkään enää vatvoa. Häät voisi huoletta siirtää kesälle 2021 ilman alati kasvavaa huolta näivettyvistä munasarjoistani. 

Takaisin tähän hääfiiliksen keinotekoiseen nostatteluun... Minusta on ihanaa lukea ihmisten listoja eri asioista, joten pannaas listaten minun  meidän häidemme panostukset ja pihistelyt.

PANOSTUS

1. Yleinen fiilis

Ainoa, mikä juhlista jää mieleen, on yleinen tunnelma. Meille onkin tärkeää, että vierailla on mukavaa ja he viihtyvät. Vaikka häät tietenkin ovat tavallaan meidän päivä, kyllä meille on tärkeintä, että saadaan järjestää hyvät juhlat nimenomaan vieraille, eli meidän perheillemme ja ystävillemme. Panostamme siis siihen, että "ohjelma" olisi mahdollisimman monelle mieluisaa ilman pakko-osallistamista esimerkiksi leikkeihin. 

Hyvän fiiliksen takia esimerkiksi (hyvän) bändin palkkaaminen oli meille itsestäänselvyys. Bändin valitsemisen kiemuroista voit lukea enemmän täältä ja päätöksenteon riemua täältä. Viihtyvyyteen liittyvät olennaisesti myös ruoka ja juoma. Erityisesti se, että molemmat ovat hyviä ja niitä on riittävästi. Mietinnässä on nyt kuitenkin vielä, minkälaisia juhlajuomia tullaan tarjoilemaan. Tölkkijuomat, boolia, drinkkibaari? 

Mekin muka edelleen pidämme kiinni unelmien bilehäistä, vaikka koko sakki tässä alkaa olla jo sen ikäisiä, ettei kukaan enää oikeasti jaksa riekkua skumppalasi ojossa aamukuuteen. (Unsplash)

2. Häämatka

Suunnittelun alkutaipaleelta asti olemme unelmoineet pitkästä häämatkasta ja lähes täysimittainen kuherruskuukausi Etelä-Ranskan kautta Italiaan oli toteutusta vaille tehty. Haaveilimme skumpan lipityksestä Nizzassa, pyöräilystä Toscanan auringon alla ja pastan turvottamien ruhojemme uittamisesta Sardinian rantavedessä, mutta katsellaanpa näitä haaveita sitten uudelleen, kun koko maapallo ei ole enää kiinni. Onni onnettomuudessa, että olemme niin jumalattoman saamattomia, emmekä  kerenneet vielä ostaa kaikkia lentoja ja majoituksia, vaikka aika tiuhaan niitä katselimme kovan  matkakuumeen kourissa. 

Näin me oltaisiin menty pitkin Italian pikkukujia runsaat hiuskuontalot hulmuten. (Unsplash)

Jos häämme muuttuvat talvihäiksi, joudumme miettimään koko häämatkan aivan uusiksi. Italia on Italia, mutta emme me millään Vespoilla lähde räntäsateeseen ajamaan... Sekunnin mietimme myös pitkää laskureissua Italian ja Ranskan Alpeille (jos hiihtokeskusten toiminta palautuu normaaliksi ensi talvena), ja vaikka se olisi tosi upea loma, ei se ehkä ole niin ihana häämatkana. 

Aiemmin mietin postauksen verran lisääntymistä ja sen aikataulutusta. Tuo meidän haaveilemamme viininhuuruinen rakkausloma olisi aika erilainen, jos kuvioissa olisi jo se lähmäävä esikoinen. Kaikkeen toki tottuu, mutta olisihan se aikamoinen kompromissi. Ja joo, joo, oma syy, miksei menty naimisiin aiemmin, ollaanhan tässä jo melkein kahdeksan vuotta yhdessä vetelehditty... 😒

3. Sormus

Minun sormukseni siis. 😏 Jos tähän listaukseen nyt yhden pinnallisemman hömppäjutun ottaa, niin kyllä se minun kohdallani on sormus. Olen jo vuosia tiennyt, millaisen haluan, ja unelmieni vihkisormus on edelleen työn alla Malmin korupajalla. Ei se varsinaisesti ole mikään kauhean erikoinen yksilö, mutta sen kanssa on nyt hieman ollut ongelmia. Malmin korupajan kultaseppä on kuitenkin ollut äärimmäisen kärsivällinen ja hyvä asiakaspalvelija minun suhteeni. Nolottaa ja ärsyttääkin olla se "vaikea asiakas", mutta toisaalta olen sitä mieltä, että jos maksan sormuksestani pitkän pennin, sen pitää olla juuri sitä, mitä haluan. Kerron kyllä koko prosessista ja sormuksesta tarkemmin, kun se lopulta on minun hallussani.

Minun sormukseni ei ole tällainen, mutta aika tyylikäs olisi ollut myös tämä ajaton klassikkomalli. (Unsplash)

PIHISTYS

1. Hääkakku

Ei voisi kyllä vähempää kiinnostaa. Meille molemmille kyllä kakku maistuu, mutta kummallakaan ei ole minkäänlaista intohimoa asian suhteen. Kakku kuin kakku. En ole varmaan koskaan edes syönyt pahaa kakkua. Paitsi ne ysärin oudot täytekakut, jotka koristeltiin säilykemandariiniviipaleilla ja kiivillä??? Ihmettelin niitä jo silloin lapsena. Eivät kai nekään tosin pahoja olleet, mutta OUTOJA! Outo täytekakku on myös sellainen, jossa on kermavaahtopursotukset ja päällä pelkkä kinuskimähmäkerros. Sellaisiakin oli minun lapsuudessani.  Eli ei mandariini-kiivi- tai kinuskikakkua meidän häihin, mutta muuten ihan helvetin sama. Kunhan on sievä.

Tässä minun Covid-19-inspiroitunut pääsiäiskakkuni. Ihan keskinkertainen kakkuna, mutta söpö koristeluiltaan.

2. Koristeet

Vielä pari vuotta sitten selasin nettiä pää punaisena ajatellen, että "tommosen (joku turha silppu) haluan kyllä sitte meidän häihin joskus". Nyt olen sitä mieltä, etten halua mitään erityisiä koriste-koristeita hankkia laisinkaan. Ihan turhaa! Toki ihmiset osaavat tehdä tosi kauniita kattauksia ja koristeluita, ja ehdottomasti ne miellyttävät usein minunkin silmääni, mutta en minä jotenkin jaksa nähdä sellaista vaivaa "turhaan". Tai siis käyttää rahaa siihen, saati sitten ostaa ne rojut itselleni nurkkiin pyörimään. Nykyään on tosin paljon juhlatavaravuokraamoja, ja se on kyllä mahtava juttu! Vähentää aika paljon sitä kertakäyttökulttuuria, mitä häihin liittyy. Jos minäkin nyt innostuisin siitä koristelusta enemmän, nämä vuokraamot olisivat ehdottomasti minun valintani. Näillä näkymin koristeet kuitenkin taitavat tulla olemaan lähinnä kukkia ja kaikenmaailman heiniä, ja niistäkin suurimman osan toivon saavani luonnosta. Tiedostan kyllä senkin, että jos häämme tästä kovin kauas siirtyvät, mieleni voi muuttua vielä moneen kertaan.

3. Hääauto

Tämäkään ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei tulisi kyllä mieleenkään vuokrata mitään ökyautoa kuljettajineen. Tai siis ei siinä mitään pahaa ole, mutta minusta aivan turhaa. Olen kyllä valtavan tylsä ja negatiivinen ihminen, kun kaikki on minusta vaan turhaa. 😄 Sulhiskaan ei tosin ole kovin kiinnostunut autoista, joten mitäpä sitä turhaan siihen tuhlaamaan. Ajatuksena olisi löytää joku ruma ja vanha rutku, jolla lähtisimme kirkon pihasta, mutta kenelläkään tutulla ei ole sopivaa. Tänä päivänä ne vanhat ja rumat rutkut ovat 90-luvun Toyotoja tai Nissaneita, enkä minä nyt sellaista minun nuoruuteni amisautoa halua. Toisessa ääripäässä ovat ne oikeasti vanhat museoautot ja sellaiset ovat taas liian hienoja. Mieluiten haluaisimme jonkun karmean värisen 70-luvun Mersun, löytyisikö?   

Tällaisia ne "söpöt, vanhat hääautot" ovat sitten meidän lastenlasten aikaan. (Unsplash)

No siinäpä sitä taas oli tyhjänpäiväistä jaarittelua kerrakseen, mutta hyvin sain taas hetken välteltyä tenttikirjoja!

Mitkä teidän häidenne pihistykset ja panostukset ovat? Sulhis sanoi, että aikoo panostaa ruokaan, juomaan ja hyvään rouvaan. Minusta kuulostaa ihan kohtalaiselta suunnitelmalta. ❤   

Etähäät konferenssipuheluna

(Disclaimer: Sivuan seuraavassa jaarittelussani häihin liittyviä muutoksia, kun kaikki kerran nyt menee ihan päin helvettiä koronan vuoksi. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni siitä, miten minä haluaisin toimia minun häideni suhteen, älä siis loukkaannu.) 

Luin eräästä Facebookin kriisiryhmästä tämän vuoden morsiamien aggressioiden purkua siitä, kun ihmiset ystävällisesti ehdottavat, että hääthän voisi pitää etänä esim. Skypen kautta kotoa käsin. Voin kertoa, että morsiamet olivat raivoissaan. Ja mikseivät olisi... Ei se nyt vain ole ihan sama asia. Omalta kohdaltani ainakin tiedän, että esimerkiksi luentojen seuraaminen etänä kotoa on yhtä tyhjän kanssa, että varmaan meidän häät olisivat muille ihan samanlaista taustamelua tiskaamisen oheen kuin etäkoulu on minulle. Meillä on nyt ollut muutamia etäluentoja tämän korona-sekoilun aikana ja saatan aamulla herätä kyllä ajoissa laittamaan yhteyden päälle, mutta jatkan vielä hetken unia. Sitten tosiaan tiskaan, ehkä jopa imuroinkin ja viimeisen luennon päätteeksi suljen koneen ja ihan pokkana mietin, kuinka ahkera pikkuopiskelija olin tänäänkin. Meidän etähäät olisivat juuri tuollaiset, että siinä Sulhiksen kanssa katsottaisiin läppärin ruudulta, kun kaaso pesee ikkunoita ja kuuntelee murhapodcasteja samalla, kun me yritetään leikkiä kenkäleikkiä sohvalla... 

Minä meidän etähäissä röökillä, kun olen unohtanut sammuttaa kameran Skypestä. (Unsplash)

Monet toimijat, palvelun- ja sisällöntuottajat ovat koonneet tietopaketteja siitä, miten selvitä pettymyksestä, jos häitä pitää siirtää. Ihan hyviäkin vinkkejä olen bongaillut, mutta nämä kaikki etä-alkuiset ehdotukset ainoastaan vituttavat. Ihmisten pitäisi ymmärtää, etteivät monetkaan järjestä häitä sen takia pelkästään, että haluavat naimisiin. Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, me haluamme nimenomaan järjestää ne bileet, joissa voimme juhlia ystäviemme sekä perheidemme kanssa. Joo, joo, tärkeintä on se rakkaus, mutta jos ihan kunnolla asiaa ajattelee, eihän häillä ole oikeastaan mitään tekemistä avioliiton kanssa. Naimisiin kyllä pääsee ihan milloin tahansa. Siellä maistraatissa menee kuulemma 10 minuuttia ja ajankin voi varata kätevästi netistä. Mutta me, monien muiden tapaan, haluamme ne hääjuhlat. Ja polttarit. Sillä tavalla ihan lihana ja verenä oikeassa elämässä. Minä en halua mitään Zoom-polttareita etänä. Joku kirjoitti Facebookissa, että osaa sitä viiniä ryystää yksin kotisohvalla ihan ilman etäyhteyksiäkin. 😄 Samaistun!

Naapurit katsomassa ikkunasta, että mitä helvettiä me touhutaan taloyhtiön pihalla, kun olemme ottamassa potretteja etähäidemme etäruokailun jälkeen. (Unsplash)

Joillekin se valittu päivämäärä on jollakin tapaa merkityksellinen ja heille on ehdottoman tärkeää mennä juuri silloin naimisiin, vaikka hääjuhla siirtyisi. Näissä tapauksissa se vihkimisen striimaus onkin varmasti hyvä idea. Meille taas on aivan yksi lysti, mikä avioliittomme solmimisen päivämäärä on, joten myös vihkiminen siirtyy juhlien mukana. Mekin kyllä ensin mietimme, että avioituisimme jo aiemmin, mutta vain sen takia, ettei naikkarivuosia menisi hukkaan. Minusta kuitenkin tuntuisi vähän kornilta hihhuloida siirretyssä hääjuhlassa hääpuvussani, jos vihkiminen olisi jo tapahtunut. Olisin silloin jo vaimo, enkä mikään neitsytmorsian. 😏 Tuntui myös turhalta järjestää avioliiton siunaaminen, jos olisimme jo menneet aiemmin kirkossa naimisiin. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta alvariinsa siellä ravata. Jos jotakuta kuitenkin kiinnostaa avioliiton siunaaminen, se pystytään kyllä naamioimaan todella hyvin vihkimistä muistuttavaksi! Eräiden tuttujen häissä tajusin vasta seremonian loppumetreillä papin yhdestä sanavalinnasta, että kyseessä olikin avioliiton siunaaminen, eikä vihkiminen.

Sulhis pelaamassa pleikkaria meidän etähäissä. (Unsplash)

Onhan se ihan sympaattista, että ihmiset yrittävät tarjota vaihtoehtoisia tapoja häiden viettoon, ja perimmäisenä tarkoituksenahan on yritys vähentää siirtämisestä aiheutunutta mielipahaa, mutta ei kiitos mitään etähäitä tai vihki-striimejä meille. Siirretään häät jonnekin tulevaisuuteen tai sitten perutaan koko juttu, ja eletään vähän aikaa leveästi hääsäästöillä. Häätili on Sulhiksen nimissä, joten pitää nyt pitää huoli, ettei ainakaan ero tule ennen kuin se tili on hassattu tyhjäksi tavalla tai toisella.

Kiinnostaisi kyllä tietää, onko joku muka oikeasti pitänyt etähäät. Tai voisitko kuvitella pitäväsi?

Häiden perumista ja perhesuunnittelua koronan aikaan

Tiivistelmä: Liian pitkä jaarittelu siitä, kun ei ole vieläkään lisääntynyt, eikä oikeastaan vielä  haluakaan, mutta menopaussi on jo nurkan takana.

Tämä koko häiden lykkääminen ei oikeastaan tunnu vieläkään missään. Ihan hyvillä mielin siirrämme  juhlia sinne asti, että kaikilla sinne haluamillamme ihmisillä on ainakin mahdollisuus osallistua. Olisiko uusi ajankohta sitten joulukuu vai ensi vuoden kesä, kun tilannetta koronan suhteen ei oikein osaa ennustaa... Lykkääminen yli vuoden päähän ei muuten olisi ongelma, mutta kapuloita rattaisiin laittaa minun - varmasti jo nyt - puoliteholla käyvät munasarjani. Emme tosin varsinaisesti akuutisti vauvakuumeile, mutta täytyy nyt kuitenkin pitää realiteetit mielessä. Jos sitä jälkikasvua edes puolitosissaan miettii, pitäisi homma laittaa alulle mielellään jo about viisi vuotta sitten! Mietityttää ja vähän ahdistaakin tuo lisääntyminen sekä siihen liittyvät omat tuntemukset.

Sulhis on jo vuosia tiennyt haluavansa pershedelmän, mutta ei hänelläkään mitään pakottavaa tarvetta ole saada sitä juuri nyt käsivarsilleen. Hänkin kuitenkin tiedostaa itseään iäkkäämmän morsiamensa parasta ennen -päiväyksen olevan jo aika lähellä. Tiedättekö, sillä tavalla lähellä, että tarkasti katsomalla huomaa leivässä jo hieman hometta, mutta voi vielä syödä, jos leikkaa huonon kohdan pois... Minä itse en varsinaisesti aktiivisesti haaveile lapsesta, mutta uskon, että jossain vaiheessa tulisin katumaan, jos nyt jättäydyn vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Kuulostaa jotenkin kylmäkiskoiselta ja laskelmoivalta tavalta "haaveilla" lapsesta. Tarkoitan kuitenkin sitä, että vaikka en pode vauvakuumetta, olisin varmasti onnellinen ja hoitaisin lapseni hyvin, jos yhtäkkiä tulisinkin äidiksi. Että sillä tavalla olen tunne-elämältäni ihan normaali ihminen, mutta silti haluaisin kovasti haluamalla haluta sitä lasta. Ja olenhan minä  Sulhiksellekin erehtynyt joskus lupaamaan, että yhden ja hyvän voin ainakin yrittää tehdä, joten ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kehittelemään sitä kuumetta. 

Tässä minä esikoiseni kanssa. Olenko kertonut, että kaikkien doppelgänger-juttujen mukaan näytän vanhalta aasialaisukolta? (Unsplash)

Naimisiin nyt kuitenkin olisi ensin päästävä. Ja saada myös ne juhlat juhlittua. Joku ehdotti, että voisimme siirtää häitä suoraan vuodella ja pistää pullan uuniin mahdollisimman pian. Ööh, hell to the no! En minä nyt sitä sano, että lapset pilaavat (ihan) kaiken, mutta kyllä minun hääpäiväni olisi aika erilainen, jos tissillä roikkuisi vastasyntynyt esikoinen tai vielä pahempaa, olisin raskaana. Monelle se ei ole minkäänlainen ongelma, mutta jos häitään on todella kauan suunnitellut, tuollaiset elämän muutenkin mullistavat muutokset laittavat kyllä koko paletin sekaisin myös häiden suhteen. Ja minä kun en varsinaisesti ole kaikista joustavimmasta ja mukautuvimmasta päästä... Jos nyt laitetaan mutkat suoraksi, kai tämä kumpuaa siitä, että haluaisin viettää polttarini, hääni ja häämatkani rauhassa keskittyen vain itseeni ja Sulhikseen. Ehkä se sitten on itsekästä, mutta jokainen toimikoon omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Monelle se oma vauva omissa häissä ei varmastikaan ole mikään ongelma, mutta minä haluaisin lipittää skumppaa ainakin seitsemän lasia liikaa ja tanssia pää punaisena aamuun asti. Toki varmaan noinkin voisi tehdä, vaikka olisikin se vauva jo kuvioissa, mutta minä olisin varmasti juuri sellainen tuore äiti, joka on koko ajan  kuolemanväsynyt, ja jolla heruu maito jokaisesta lämpimästä ajatuksesta. Että jotenkin tuntuu helpommalta nauttia nyt vaan ensin niistä häistä (ja elämästä) ja  alkaa sitten vasta katselemaan, josko sen vauvan saisi edes päkerrettyä alulle. MUTTA toisaalta takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, ettei tässä iässä ole enää aikaa hukattavaksi, ja toisaalta epävarmuus siitä, miksen jo pode sitä hemmetin vauvakuumetta. Ja tietenkin kaiken tämän lisäksi se pikkujuttu, että lapsia ei välttämättä muutenkaan siunaannu sormia napsauttamalla sitten, kun tämä itsekeskeinen naislapsi päättää kasvaa aikuiseksi.  

Meidän vauva olisi meidän häissä just näin. (Unsplash)

Vauvathan ovat aivan ihania, mutta se taaperovaihe on sietämätön. En tiedä, miten ihmeessä tulisin selviämään siitä perhe-elämän jaksosta, kun koko talo on taaperon mitalta sellaisessa ihmeellisessä mähmässä, limassa, ruuantähteissä ja maitokuolassa. Minulla on nyt juuri siinä iässä oleva kummilapsi ja sitä lähmäämistä kestää hyvin vierailujen ajan, eikä lapsen kanssa touhuilu tunnu vaikealta, mutta ajatus siitä, että se elämä on sitä yhtä lähmää vuorokauden ympäri monta vuotta ja siihen päälle vielä uhmaikäisen raivarit, niin ei helvetti. Toivon totisesti, että kaikki ne äiti-ihmisten tietäväiset hymistelyt siitä, että "kyllä sä sitten ymmärrät, kun sulla on oma lapsi" on totisinta totta, eikä minua haittaa yhtään olla yltäpäältä lapsen levittämässä liejussa, jonka se on läärännyt kuolastaan ja ruuasta. Että miinus tuo lähmäjuttu, lapset ovat kivoja ja ihan suloisiakin. Tai siis lähinnä tuttujen lapset ja minun kummilapseni erityisesti, mutta kuitenkin. 

Kyllä minä siis ihan oikeasti periaatteessa pidän lapsista, mutta minulla ei vain ole sellaista paloa äitiyteen, jota olen monen kaverini kohdalla nähnyt, ja joka pitäisi ilmeisesti vähän niin kuin olla. Tai  ainakin tuntuu, että se on yleinen oletus... Mutta ehkä tämä on minun asteikollani jo jonkinlaista vauvakuumeilua, kun koen kuitenkin tarpeelliseksi jaaritella aiheesta. Vaikka minulla ei synny  isompia tunnekuohuja tämän asian suhteen, uskoisin olevani tyytyväinen myös perheellisenä, kunhan en sen takia jää mistään paitsi. Juuri puhuimmekin Sulhiksen kanssa, että olemme venyttäneet nuoruuttamme noin seitsemän vuotta pitemmälle kuin keskivertoihminen ja olemme totisesti saaneet nauttia vapaudestamme ja pitää lystiä koko rahan edestä. Nyt olisi sitten vuorossa se kotoiluvaihe, kun haluamme olla rauhassa kotona. Mukavinta olisi olla vielä hetki rauhassa kotona KAHDESTAAN. Se pikkulapsiarki ei nimittäin kuulosta yhtään rauhassa olemiselta... Hitsi, kun olisi ymmärtänyt jättää sen nuoruuden silloin seitsemän vuotta sitten, kun se oli ajankohtaista. Sitten olisi voinut kotoilla kahdestaan rauhassa monta vuotta ja mennä jo vaikka aiemmin naikkariin. Mutta ei! Sitä on pitänyt nuohota Oulun baareja niin perusteellisesti, "kun on vielä nuori". Ja siis, kun ei ole edes ollut enää nuori!

Tässä minä ja mun vauva feikkaamassa someen, että meillä menee täydellisesti. (Unsplash)

Tämä minun elämäni on kyllä yhtä katumusten sarjaa. Aina voivottelen jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä niin tai noin. Parinvalinnassa olen kyllä tehnyt ihan hyvät kaupat ja kumppanin suhteen  ei ole valittamista. Ainakaan vielä. Muistuttakaa minua tästä sitten 15 vuoden kuluttua, kun valitan, että olisi pitänyt valita joku epäurheilullinen mies, joka lösähtäisi minun kanssani samaan tahtiin. No ok, olen siinä lösähtämisessä jo nyt edellä, mutta sitten viisikymppisenä se oikein korostuu. Sitten Sulhis rakastuu nuoreen sihteeriinsä, jättää perheensä ja he muuttavat Malagaan. Minä takerrun ainoaan lapseemme ja kasvatan hänestä tiedostamattani miehiä vihaavan sosiopaatin, enkä päästä häntä itsenäistymään, saati muuttamaan omilleen. Todennäköisesti alkoholisoidun ja kuolen suhteellisen nuorena tapaturmaisesti, milloin lapseni jää yksin vailla minkäänlaisia valmiuksia selvitä itsenäisesti tässä maailmassa. Että kiva juttu...

Kunpa joku vain nyt sanoisi meille, mitä kannattaisi tehdä. Äiti kyllä jo ehdotti, että maistraattiin ja lapsentekoon, mutta sanokaapa joku toinen. Help!

Jäähyväiset loistavalle Luukkaalle

Taas suru-uutisia. Ranta-Roppolan viimeinen poika lähti eilen sateenkaarisilloille, missä velipojat sitä jo kovasti odottelivat. Vanhin poika, uskomaton Unto, kuoli jo muutama vuosi sitten, ja nuorimmainen, arvokas Arvo, lähti hänen peräänsä aivan juuri, vasta tammikuussa. Nyt oli loistavan Luukkaan vuoro lähteä. 💔

Arvon kuoleman jälkeen Luukkaalla alkoi suruaika, eikä se oikein syönyt kunnolla, eikä muutenkaan ollut oma itsensä. Otin sen viime viikolla ravitsemus- ja suruterapiaan Ouluun, kuvittelimme toiveikkaina, että se olisi vaan kaivannut vähän maisemanvaihdosta. Perjantaina se ei ollut syönyt oikeastaan mitään muutamana päivään, joten päätimme mennä eläinlääkäriin kysymään viimeistä oljenkortta. Aavistelin kyllä jo pahinta, mutta en kuitenkaan saattanut tosissani edes ajatella sitä, kun Arvonkin poismeno oli vielä niin tuoreena mielessä. Ihan reippaasti Luukas vielä lähtiessä pissata lorotti jalkaa nostaen, ja päätinkin napata äkkiä pissanäytteen, jos vaikka haluaisivat senkin tutkia eläinlääkärissä. Valitettavasti minulla oli näyteastiana vain kanneton kertakäyttökahvikuppi, jota sitten tasapainottelin kädessäni matkan eläinlääkäriin vain osan loiskuessa päälleni...

Luukas oli aivan mahdoton kahvinjuoja, vaikka mahansa ei sitä meinannut kestääkään.

Noh, en tiedä, katsottiinko sitä pissaa edes, mutta verikokeista selvisi, että pojan maksa-arvot huitelivat aivan taivaissa niiden oltua kuukausi aiemmin vain hieman koholla. Luukkaalla oli lisäksi jo vuosia sitten todettu sydänvika, johon sillä oli lääkitys. Ikääkin oli jo lähes 13 vuotta, joten lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä teimme sen kauhean, mutta kaikista armollisimman päätöksen päästää Luukas velipoikien luo. Lääkäri sanoi, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä sillä sekunnilla, että voisimme vielä mennä kotiin. Lähdimmekin ensin ajamaan nilkka suorana pois, mutta käännyimme aika pian takaisin. Poika vaan makasi penkillä, eikä yhtään katsellut maisemia, kuten yleensä aina autossa ollessaan teki. Sillä oli varmasti kauhea nälkäkin, kun ei ollut saattanut päiväkausiin syödä. Ajoimme Sulhiksen kanssa takaisin eläinsairaalalle saattelemaan Luukas viimeiselle matkalleen.

Tässä Luukkaan eri lookeja. Kuten kuvasta näkee, me emme todellakaan olleet kauhean tarkkoja trimmauksen suhteen...

Luukas otettiin meille 2007, kun äidillä oli syöpähoidot siinä vaiheessa, että hän oli koko ajan aivan lääkepöllyissä.... Lupa toiseen koiraan siis heltisi kuin itsestään! 😏 Joku voisi ajatella, että sairasta ihmistä ei saisi tuolla tavalla käyttää hyväkseen, mutta emme ole katuneet käytöstämme kyllä päivääkään. Ja tuskin äitikään, sehän hyysäsi kaikkia koiriamme, kuin olisi ne itse synnyttänyt. Meillä koirat totisesti ovat olleet kuin perheenjäseniä ja niitä on mahdollisesti pidetty jopa paremmin kuin ihmislapsia...  Hyvin ne kaikki ainakin ruokittiin, jokaisesta kasvoi nimittäin paljon isompi, kuin rodullensa on ominaista. Unto oli 10 kg painava bichon frise, kun kyseisen rodun uroksella normaali maksimipaino on yleensä noin 5 kg. Unto ei varsinaisesti ollut lihava, mutta tavallista isokokoisempi muutenkin. Tosin kyllä eläinlääkäri siitäkin sanoi, että näkee, että sillä on korkea elintaso... Arvo taas oli ihan rehellisesti lihava. Leikatut kääpiöpinserit lihovat helposti ja Arvo oli muutenkin kauhean perso ihan mille tahansa syötävälle, mutta oli se myös jotenkin tosi roteva ja lihaksikas. Vähän kuin sellainen salihärkä, jolla ei kuitenkaan ole matala rasvaprosentti. Luukas taas oli aina ollut hoikka, mutta jotenkin siitäkin kasvoi ylikokoinen. Sen piti olla toy-villakoira, mutta kasvoi kääpiövillakoiran mittoihin... Varmaan sillä tervehenkisellä maalaiselämällä on osuutta asiaan.

Luukas kerran auringonotossa pää oikeaoppisesti suojattuna!

Luukas oli aivan ihana koira. Villakoirien tapaan se oli valtavan älykäs, mutta toisaalta kovan luokan drama queen, joka saattoi loikkia pitkäänkin kolmella jalalla saadakseen ekstrahuomiota "kipeän" tassunsa vuoksi. Sen älykkyydestä kertoo sekin, että se oli pieni ja kevyt kuin lintu (Luukkaan hellittelynimi olikin lintu, kun taas Arvoa sanottiin hevoseksi, koska se sillä tavalla hevosmaisesti laukkoi ja piehtaroi jatkuvasti), mutta silti se oli porukan pomo ja laittoi kymmenkiloiset velipoikansa kuriin sillä naurettavan kuuloisella kimakalla "murinallaan". Nirso se totisesti oli, mutta ehkä vähän myös vittumainen. Se nimittäin aina vaali herkkupalojaan todella pitkään ja kanniskeli niitä suurieleisesti lähinnä Arvon näköpiirissä. Vaikutti siltä, että se halusi vain kiusata ahnetta pikkuveljeään, joka oli koko ajan herkkujen perään. Ruoka-aikanakaan poikia ei voinut jättää valvomatta, sillä heti silmän (meidän ja Luukkaan) välttäessä, Arvo hotkaisi myös Luukkaan kupin tyhjäksi. Tehokas kikka olikin uhkailla Luukasta sanomalla "annetaanko Arvolle" ja lähestyä käsi ojossa, milloin kyllä alkoi herkut ja tavallinen ruokakin maistua myös Luukkaalle itselleen. Perso se ei ollut oikeastaan millekään, joten tärkeintä taisikin olla, ettei se lihava pikkuveli saa jotain hänen omaansa, minkä itsekin isosiskona aivan mainiosti ymmärrän!

Tupakille menossa. Tuolla tavalla se aina kanniskeli niitä nakkejaan ja luitaan tuntikausia Arvon kiusaksi. Tuo vaippa sillä oli siksi, ettei se enää vanhempana ollut turhan tarkka siitä, minne pissasi...

Jos Luukas olisi ollut ihminen, hän olisi ollut sellainen kouluja käynyt älykkö, jolla on sarkastinen huumorintaju ja verraton tilannekomiikka. Luukas olisi ollut intohimoinen taideharrastaja ja laatuviskien ystävä. Ei tietenkään saisi tällä tavalla lokeroida, mutta Luukas olisi ehdottomasti ollut aseksuaali, eikä olisi kaivannut parisuhdetta, ei sittenkään, vaikka se olisi ollut platoninen. Ystäviäkään hänellä ei olisi ollut kuin muutama, jotka eivät nekään olisi olleet kauhean läheisiä, sillä olihan hänellä veljensä. Veljesten keskinäinen yhteydenpito olisi riittänyt introvertille Luukkaalle pääasialliseksi sosiaaliseksi kanssakäymikseksi. Luukas olisi tykännyt katsoa amerikkalaisia elokuvia, mutta vain ironisesti. Kirjoja hän olisi rakastanut aidosti, varsinkin niitä venäläisiä klassikoita, joita kuuluu arvostaa, mutta joita yleensä inhotaan salaa. Hänen piikikäs huumorintajunsa olisi saattanut satuttaa herkempiä, mutta onneksi veljensä olivat sen verran yksioikoisia, ettei ihan jokainen nokkela sivallus olisi mennyt perille asti. Kuitenkin Luukas olisi ollut omalla tavallaan valtavan rakastava ja pitänyt lähimpiensä puolia viimeiseen asti. Ja sellainen se oikeasti olikin. Jos se tulkitsi tilannetta siten, että jotakin perheemme jäsentä satutetaan, se tuli kiljuen väliin. Myös yhdessä tanssimisen se tulkitsi uhkaavaksi, ja iskä ja Sulhis saivat muutamaankin kertaan kyytiä Luukkaalta. Tai sitten se vain yksinkertaisesti vihasi paritanssia.

Kiharatukkaiset pojat.

Meidän kaikki pojat ovat olleet todella ihmisrakkaita, mutta Luukas ei ollut sellainen hölmö hökäle kuin molemmat velipoikansa. Vieraisiin se saattoi toisinaan suhtautua välillä aika varautuneestikin. Siinä, missä Arvo ja Unto olivat kenen tahansa pihaan eksyvän kimpussa, Luukas kiipesi usein talonväen syliin, kääntyi pois päin vieraasta ja vahtasi tyynesti seinään. Hänen huomionsa piti nimittäin ansaita.

Luukas ei kyllä ollut jouluihminen, mutta yritti parhaansa meidän mieliksi.

Luukas oli ehdottomasti kuitenkin tottelevaisin meidän koirista. Sitä pystyi hyvin pitämään vapaana pihalla, eikä se lähtenyt omille teilleen loiruamaan, kuten erityisesti Arvo ruukasi tehdä. Se oli niin valtavan kiltti, kevyt ja helläotteinen, että olimme jo suunnitelleet, että sen voisi ottaa meidän häihimme juhlapaikalle hengailemaan, ettei sitä tarvitsisi jättää yksin kotiin. No, nytpä sen ei tarvitse olla enää koskaan yksin. Tuntuu kuitenkin pahalta ajatella, että odottelikohan se kauankin, että päästäisimme sen jo velipoikien luokse, emmekä me vaan tajunneet. Kyllä sillä kuitenkin häntä heilui vielä viimeisenä päivänäänkin, joten haluan uskoa, että lähtö tuli juuri oikeaan aikaan.

Tämä ihana mallikuva on viime joululta. Tässä oli aloitettu Luukkaan turkin trimmaus, mutta siihen hänellä riitti kärsivällisyys aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan, joten nämä välivaiheet oli aina aika mielenkiintoisen näköisiä.

Rakas ja loistava Luukas haudattiin viikonloppuna Ranta-Roppolan puutarhaan, sinne samaan paikkaan, minne muutkin. Siellä jossain ne ovat taas koko porukka yhdessä, meidän rakkaat pojat. ❤

Tässä Luukkaan viimeisin muotokuva. Eikö vain ollut kultaisen näköinen koira, ihan kuin nalle. 

Perutaan häät - TAAS!

Tiivistelmä: Lue otsikko.

Kyllä tämä nyt alkaa siltä vaikuttaa, että häät pitää perua. Tai no, ei perua-perua, mutta siirtää ja reippaasti. Uusimpien ennusteiden mukaan epidemiahuippu saavutetaan näillä rajoitustoimilla toukokuussa. Jos näin on, heinäkuun alussa emme todellakaan ole niin selvillä vesillä, että ainakaan riskiryhmäläiset voisivat osallistua. 

Näin meki oltaisiin oltu ensi kesänä, mutta ei vissiin sitten ollakaan. (Unsplash)

Olemme tässä nyt muutaman päivän vähän punninneet vaihtoehtoja. Jotenkin järkevin olisi vaan siirtää vuodella, mutta olemme sitten jotain 57-vuotiaita ja jos halajamme joskus niitä pershedelmiä, niin se juna on sitten mennyt jo ja hemmetin kauas. Toinen vaihtoehto olisi pitää ne alunperin haluamamme syyshäät, mutta onkohan järkeä siirtää vain parilla kuukaudella... Se on aika lyhyt aika, kun puhutaan tällaisesta ympäri maailmaa riehuvasta pirullisesta viruksesta. Syyshäissä on myös se paskamainen ongelma, ettei silloin ole mahdollista pitää tarpeeksi lomaa, että pääsisi häämatkailemaan. Minua ei sinänsä edes ärsytä se hääpäivän siirto, mutta olen kehittänyt (tapani mukaan) pakkomielteisen ajatuksen heti häiden jälkeisestä pitkästä häämatkasta ja minun päähänpinttymistä ei niin helposti vaan hankkiuduta eroon. Minulla tulee oikein sellainen dramaattinen sänkyyn-nyyhkimään-heittäytymisreaktio, kun edes mietin, että mentäisiin häämatkalle joskus sitten myöhemmin. Tiedän, että monet tekevät näin ja se on maailman normaaleinta, lisäksi se on vain matka, mutta kun on sekopäinen ämmä, niin ei sille oikein mitään voi. 

Kolmas vaihtoehto olisi häät juuri ennen joululomaa, jolloin voisi lähteä joulun ajaksi reissuun. Ajatuksena sellaiset tunnelmalliset talvihäät lyhtyineen ja jouluvaloineen ovat kaltaiselleni jouluhullulle ihanat, mutta tietäähän sen, että siitä on tunnelmallisuus kaukana, kun räntäsateessa yrittää helma kuraisena kiirehtiä juhlapaikalle samalla, kun vieraat pyröttelee silmiä, että olisi tässä omatkin joulujärjestelyt tehtävänä, eikä joutaisi katsomaan nuoruuteensa jämähtäneiden keski-ikäisten kotileikin virallista lähtölaukausta. Että saa nyt nähdä...

Vielä viikko sitten olimme lähettämässä kutsut nyt joka tapauksessa, kun voisimme hääsivullamme sitten kertoa mahdollisista muutoksista, mutta nyt aloimme vähän himmailemaan. Se heinäkuun alku tuntuu tällä hetkellä todella epätodennäköiseltä ajankohdalta voida järjestää isot juhlat, joten odottelemme nyt vielä hetken niiden kutsujen kanssa. Niistä tuli kyllä tosi ihanat lopulta, että pitää varmaan lähettää ne sitten muuten vain postikortteina. 😄 Toki ne menisivät kyllä ensi kesänä, ruksaisin vain väärän päivämäärän yli, että haaskuuseen eivät kyllä mene, mutta syys- tai talvihäihin ne ovat liian kesäiset.

Bestman jo parahti, että jostain minun pitää nyt luopua, kun kaikkea en selvästikään voi saada häiden suhteen... Ymmärränhän minä, että ei ketään muita kiinnosta nämä häät siinä määrin kuin minua ja Sulhista, mutta meille nämä ovat tähänastisen elämämme odotetuimmat pirskeet, joten tiukkaa tekee tehdä kompromisseja. Eipä se toki mikään halukysymys ole, siirtäminen on vain yksinkertaisesti pakollinen toimenpide, jos esim. haluamme, että kaikki vieraamme pysyvät hengissä myös häiden jälkeen, mutta silti pitää saada vähän avautua tästä. En vain pysty jatkamaan suunnitteluja laput silmillä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta en myöskään halua vaipua epätoivoon ja surkutella lamaantuneena huonoa tuuriani (joka on muuten täysin äitini syytä, sille käy aina juuri tällaisia juttuja, ja olenkin perinyt tämän kohtaloni hänelta, että kiitti vaan, äiti, kun pilasit meidän häät!!!). En nyt muutenkaan ole juurikaan ollenkaan tunteella käyvä ihminen, joten olemme päättäneet Sulhiksen kanssa pitää päät kylmänä ja miettiä todennäköisintä lopputulemaa ja siihen kivuttominta seuraamusta. Tällä hetkellä se näyttäisi siis olevan juurikin häiden siirtäminen, mutta se ajankohta vielä mietityttää. Sanokaa, mikä olisi järkevin ratkaisu!

Itsekkään morsiamen koronakiukku

Tiivistelmä: HELVETIN KORONA!

Voi, te lepakkoja nuolevat kiinalaiset, minkä teitte... Koronahysteria on Suomessa varmasti nyt huipussaan, ihmiset pelkäävät tartuntaa kuollakseen, tekevät pyhiinvaelluksia Prismaan, eikä sitä hemmetin vessapaperia saa enää mistään! Kaiken tämän yleisen sekoilun keskellä ajatukset ovat siirtyneet itsekkäästi myös omiin häihin. Ensin olin harmissani, kun tajusin, ettemme varmaankaan voi toteuttaa unelmiemme häämatkaa, jonka oli tarkoitus suuntautua pääasiassa Italiaan. Kun sen pettymyksen yli päästiin, paska olikin jo housuissa, ja korona mellasti menemään jo täällä Oulussakin asti. 

En millään jaksa kirjoittaa sitä samaa löpinää, jota voi kuulla joka tuutista, mutta pestään niitä käsiä, otetaan fyysistä läheisyyttä ja henkistä etäisyyttä tai jotain sinne päin. No, sen verran vielä sanon, että ollaan ihan coolisti, pidetään huoli hygieniasta ja saikutetaan pienemmällä kynnyksellä. Tuntuuhan tuo herkästi leviävän, mutta kuolleisuus on pientä perusterveiden joukossa. Vältetään saastuttamasta niitä riskiryhmiä, joilla nyt menee muutenkin ihan päin helvettiä ihan minkä tahansa infektion kanssa. No, siinä ne peruslöpinät nyt sitten kuitenkin tulivat.

Haluaisin vähän jauhaa aiheesta myös näin tulevan kesän morsiamen näkökulmasta. Mitä olen hääryhmiä ja muita blogeja seurannut, taidan olla ainoa morsian, joka ei ajattele, että tärkeintä on, että pääsisi vaan naimisiin ja että onneksi  meillä on kuitenkin toisemme, tuli sitten juhlia tai ei. Mitä hittoa!? Jos se avioliitto itsessään olisi se pääasia, niin toki voisimme mennä milloin tahansa lounastauolla sinne maistraattiin ja rysäyttää avioliiton auvoiseen satamaan aika vähällä vaivalla. Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai tämä koko hääjuttu lähti siitä, että tykkäämme Sulhiksen kanssa toisistamme, olemme olleet  pitkään yhdessä ja näemme avioliiton luonnollisena jatkumona, mutta ennen kaikkea haluamme mennä naimisiin ja toivomme pysyvämme yhdessä, "kunnes kuolema meidät erottaa". Mutta itse häissä pääpointti on kyllä niissä kunnon pirskeissä, joissa saamme juhlistaa meidän juttuamme kaikista rakkaimpiemme ympäröiminä. Että kyllä, kyllä ottaa niin jumalattomasti aivoon, jos häät pitää perua. 

Näin iloisia kaikki olisivat, jos koronaan kehitettäisiin pian rokote. (Unsplash)

Ymmärrän kuitenkin asian isommassa mittakaavassa, eikä meidän häistämme kyllä tehdä ikimuistoista iltaa siinä mielessä, että siellä viimeistään lämittäisiin ne basiliskot vanhusten naamoihin, jos eivät vielä muualta olleet kerenneet tartuntaa saada. Minunkin lähipiirissäni on riskiryhmään kuuluvia, joten on päivänselvää, etten halua heitä altistaa, mutta en myöskään missään nimessä halua juhlia häitäni ilman heidän läsnäoloaan. Jos tilanne koronan suhteen leviää ihan totaalisesti käsiin, yksien häiden siirto luonnollisesti on pienimpiä murheita siinä vaiheessa. Kyllä se kuitenkin ottaisi aivoon. Tai ei minua se häiden siirtäminen niinkään edes haittaisi, halusimmehan alunperin muutenkin syyshäät, mutta pitkän häämatkan mahdollistamiseksi oli pakko valita ajankohdaksi keskikesä. Mutta jos häiden siirtämisestä aiheutuisi kohtuuttoman paljon lisäkustannuksia, se saa kaltaiseni kitupiikin repimään pelihousunsa. Tuntuuhan se muutenkin todella raskaalta ajatukselta alkaa sovittamaan uudestaan kaikkea yhteen, että saisimme ne valitsemamme palveluntarjoajat osaksi myös uutta hääpäivää. 

Olen kuitenkin optimistisin (pakko)ajatuksin väsännyt kutsujamme, ja aiomme laittaa ne pian postiin. Ei tässä tilanteessa taida auttaa muu kuin pitää pää kylmänä ja toivoa parasta. Varminta olisi toki varmasti siirtää häät suosiolla, mutta entä jos tilanne onkin menneen talven lumia kesään mennessä (heh) ja siirrämme häät turhaan ja samalla romutamme unelmamme lähteä suoraan häistä häämatkalle... Se voisi sitten ärsyttää minua vieläkin enemmän, jolloin purkaisin kaiken kiukkuni Sulhikseen, ja avioerohan siitä tulisi ennen ensimmäistä hääpäivää. Toisaalta huomaan kyllä himmailevani järjestelyiden kanssa. Minulla ei esimerkiksi ole vieläkään kampaajaa, enkä viitsi käyttää sen etsimiseen nyt edes energiaa. Mieluummin seuraan nyt hetken tätä tilannetta ja mietin asiaa myöhemmin. Eli en lopulta saa kampaajaa ja joudun tekemään frisyyrini itse ja valitettavasti ainoa tapa, jolla osaan laittaa tukkani, on ponnari, joka on aivan liian korkea kaltaiselleni pyöreänaamaiselle keski-ikäiselle. 

Vaikka tämä postaus olikin tällainen negatiivinen itkuvirsi, häiden siirtyminen ei oikeasti olisi mikään maailmanloppu. Toki haukkuisin Sulhista kohtuulliseksi katsomani ajan siitä, kun ei voinut kosia minua vuotta aiemmin, ja soimaisin myös itseäni (mutta huomattavasti lyhyemmän ajan) siitä, etten pitänyt päätäni ja järjestänyt häitä jo viime kesänä. Positiivista häiden siirtämisessä toisaalta olisi se, että saisimme mahdollisesti ne tunnelmalliset syyshäät, voisin lykätä "häädieettini" aloitusta vieläkin pitempään, sekä kerkeäisimme säästää enemmän rahaa heitettäväksi taivaan tuuliin yhden päivän takia. Että sitä voi miettiä, onko se lasi sittenkin puoliksi täynnä vai onko sama tilata jo toinen samanlainen ja vetää ehkä päälle vielä shottiralli, kun kerran alettiin... Näihin runollisiin vertauskuviin lopetan tämän ajankohtaiskatsauksen häiden ja koronan yhdistämisestä. 

Moikka! Pysykää terveinä ja yskikää hihaan (omaan)! 

Elonmerkkejä

Moi!

Tiedän, olen maailman surkein blogisti jo muutenkin ja nyt minulla oli vielä tämä reilun kuukauden mittainen totaalinen häämasennus. Tai oikeastaan hääinho, kun ei ole kiinnostanut koko pirskeet tippaakaan. Olen ollut nyt melkein neljä (4) helvetin viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana, mikä on myös vienyt parhaimman terän ihan yleisesti elämänilostani. Hääinhon ja sairastelun lisäksi oli vielä se asuntokuumekiima, joka oli kyllä viimeinen naula arkkuun, eikä minulla ole ollut energiaa muuhun kuin niiden talojen selailuun. Olen sellainen "kaikki tai ei mitään" -ihminen, mikä on varmasti valtavan "virkistävää" kanssaeläjilleni.

No, mutta se pahin talovimma on nyt jo vähän laantunut, sillä saimme hyvän lainatarjouksen. Nyt, kun tiedän, että meillä on mahdollista ostaa kiva kämppä, kun se tulee vastaan, ei ole jotenkin  enää sellainen kovin paha hepuli päällä. Alkaa oikeastaan ne talotkin jo vähän kyllästyttää. 😄 Häät puolestaan vaikuttavat taas kiinnostavan, sillä käytin viime yön siihen, että viimeistelin vihdoin hääkutsumme sekä laitoin ne tilaukseen. Selasin myös KOKO internetin läpi, kun tajusin, että mehän tarvitsemme ehdottomasti kustomoidun hääsinetin. Koska kuka nyt ei sellaista tarvitsisi?!

Tämä yöeläminen korostuu aina, kun olen yksin kotona. Nytkin olen saanut yli viikon ajan nauttia omasta rauhasta, kun Sulhis on ollut työreissussa. Vaikka sillä tavalla ihan tykkään myös Sulhiksen seurasta, niin kyllä tämä yksinolo on toisinaan aivan parasta. Voin vain kuvitella, kuinka ihania nämä jaksot Sulhikselle ovat, kun hän saa viettää vapaa-aikansa HOTELLEISSA, minä kuitenkin olen vaan kotona...

Yleensä möllötänkin kämpillä yksin ja nautin joka hetkestä, mutta tällä kertaa yksi kaasoistani oli luonani viikonlopun. Ja vähän päälle. Hänen piti lähteä jo sunnuntaina, mutta jäi vielä ekstrayöksi, kun meillä oli niin mukavaa. 😃 En edes muista, milloin viimeksi olen ollut lauantai-illan kotona ja katsonut telkkaria! Siis me makasimme vaan sohvalla, katsoimme Putousta ja SuomiLovea ihan niin kuin ei oltaisikaan ja SE OLI IHANAA! Ensimmäiseksi yöksi ystäväni tuli yksin, että voisimme rauhassa lipittää viiniä, ja hän noin 17 lapsen kotiäitinä saisi vähän relata. No, lasilliset saimme juoduiksi, eli hukkaan meni sekin vapaailta hänellä.... Lauantaina haimme ystäväni kuopuksen eli minun kummitypyni joukon jatkoksi. Olipa mukavaa hoitaa kilttiä ja söpöä vauvaa ihan sydämensä kyllyydestä pari päivää. Minä luonnollisesti noukin vain rusinat pullasta ja sylittelin päivisin hyvätuulista vauvaa, ja ystäväni hoiti ne pirulliset yöheräilyt. En minä tosin niihin vauvan kätinöihin edes herännyt, koska minulta ilmeisesti puuttuu se hoivavietti TÄYSIN. Että en sitten tiedä, kuka sen meidän pershedelmän öisin hoitaa, jos joskus vauvantekotalkoisiin erehdymme Sulhiksen kanssa, Sulhis nimittäin on vielä sikeämpi nukkuja kuin minä...

Nyt minun pitää oikeastaan jo mennä. Akkain viikonlopusta jäi yli puoli pulloa viiniä ja Sulhis tulee kotiin ensi yönä, joten nyt on viimeinen mahdollisuus taas hetkeen nauttia omasta rauhasta. Sulhiksellekin mukava yllätys, kun kotona on vastassa arki-iltana hiprakassa toikkaroiva kotijuokale. ❤ 

Palataan asiaan!

Tässä minä lasillisen ääressä ollessani yksin kotona. (Unsplash)