Äideistä parhain

Tiivistelmä: Mun äiti on parempi ku sun äiti.

Tänään on äitienpäivä. Normaalistikin tänä päivänä saa lukea kivoja postauksia ja tarinoita äideistä, mutta erityisesti niitä on ollut somessa tänä vuonna, kun porukka ei pääse viettämään ä-päivää livenä niiden omien mameloidensa kanssa. Eihän tämä nyt liity mitenkään häihin, mutta saa kai sitä ihminen  äidistään kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Minulla on kauhean hyvä äiti. Olen saanut häneltä verenperintönä huumorintajun ja pikkusilmän. Meillä molemmilla on raskaat luomet, sellaiset "hooded eyelids". Molemmilla oikean silmän luomi on roikkuvampi, mutta vasen silmä on kuitenkin paljon oikeaa silmää pienempi. Tämä korostuu erityisesti valokuvissa, mistä olenkin saanut lisänimen pikkusilmä. Paula "Pikkusilmä" Roppola. Mutta siitä peritystä huumorintajusta olen kyllä ihan kiitollinen. Sellainen arjen komiikka nyt vaan on niin valtavan tärkeä elämän osa-alue. En ymmärrä, miten ne vakavat tosikot jaksavat päivästä toiseen elämäänsä ilman huumoria. Naama peruslukemilla lukevat Fingerporin lehdestä ja ihmettelevät, mitä hauskaa siinä on, kun Rivo-Riitta on rekrytilaisuudessa kertomassa urastaan.

Tässä ei nyt kunnolla näy, mutta vasen silmä on kummallakin pienempi!

Äiti piti tuota yllä olevan kuvan paitaa AINA päällänsä. Siis oikeasti niin paljon, että se oli lopulta aivan reikäinen ja virttynyt, mutta äiti käytti sitä silti. Iskä sitten jossain vaiheessa repi sen ja äiti sai raivarin. Olen muuten oppinut äidiltä, että yöpaidan voi aivan hyvin pukea päälleen ihan miten päin vaan se nyt sattuu käteen osumaan. Että ei sillä nyt ole niin väliä, vaikka se olisi nurinpäin. 

Äidiltäni olen oppinut myös sellaisen mallin, että naiset vie ja miehet vikisee. Luojan kiitos, Sulhis on oppinut saman mallin kotoaan, eihän tästä muuten mitään tulisi. No, ei niiden miesten ehkä sentään vikistä tarvitse, mutta kannattaa hoitaa hommat sillä tavalla, että nainen on se perheen pää ilman, että mies välttämättä edes huomaa sitä. Kirjoitin tähän kotikasvatuksestani peräisin olevaan maailmankatsomukseeni pohjaten aikoinaan äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa aineen otsikolla "Joko Suomessa tarvitaan miesasialiiketta". Kirjoitin, että eipä taideta tarvita, kysypä joku toinen, ja aika hyvällä arvosanalla siitä suoriuduin. Olen kauhean iloinen, että jo kotoa olen saanut sen mallin, että naiset ovat bossladyja, jotka voivat tehdä ja saavuttaa ihan mitä haluavat. 

No, mutta takaisin mun äitiini. Äiti on nykyisin kauhean rento, oikeastaan vähän huppaluura, mutta toista se oli meidän lapsuudessa. Äidillä oli sellainen yksi tietty, todella tehokas kurinpidollinen ele, johon kuului kummallinen suhahdus ja tietynlainen päänliike. Se oli salainen merkki meille pennuille pitää turvat kiinni. Yleensä sitä käytettiin siis julkisilla paikoilla sen huomaattomuuden ja tehokkuuden takia. En muista yhtään, miten äiti meidät tuohon eleeseen ehdollisti, ja ehkä parempi niin... Luulen kuitenkin, että tuo ele sai alkunsa siitä yhdestä kirkkoreissusta (josta muuten saan edelleen kuulla), kun minä intouduin reippaasti alle kouluikäisenä laukkaamaan ympäri kirkkoa kesken jumalanpalveluksen. Menin jopa alttarin eteen makoilemaan kyljelleni sillä tavalla kämmeneeni nojaillen ja katselin kirkkokansaa... Siis aivan kauheaa. Juuri tuollaisia pentuja en voi SIETÄÄ. No, mutta tuon reissun jälkeen äiti varmaan päätti, että ei enää koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen ja alkoi kehittelemään The Suhinaa. Se kuulostaa vähän kuin sihisisi hampaiden välistä "voissssaaaaa" ja samalla kasvot kierretään yläviistoon vasemmalle ja nyitään ääriasennossa pienellä liikkeellä. Hirveän vaikea selittää, mutta tuo tulee todellakin käyttöön, jos joskus itse saan pershedelmän.

Äiti on kurinpitotoimien lisäksi monissa muissakin asioissa valtavan taitava. Seuraava kappale on vähän sellainen, mitä alakoululaiset kirjoittavat äitienpäivän tienoilla koulussa, mutta menköön. Äiti on oikeasti todella luova, kekseliäs ja osaa tehdä vaikka mitä! Äiti on taiteellisesti kauhean lahjakas, lisäksi hän osaa entisöidä huonekaluja ja tietääkin kaiken esimerkiksi eri materiaalien pintakäsittelystä. Ei olekaan yksi tai kaksi kertaa, kun olemme uudistaneet/kunnostaneet/maalanneet/tuunanneet jotain juttuja minun asuntooni. Äiti on myös kunnostanut ja entisöinyt valtaosan lapsuudenkotini huonekaluista. Hän tietää myös paljon pihanhoidosta, ja yksi lemppari yhteisistä kotihommista lapsuudessani oli kulottaminen. Mikään ei ollut enempää kevään merkki kuin kunnon kulotukset (harmi, ettei täällä kaupungissa pysty sitä kauhean hyvin harrastamaan). Äiti on myös taitava käsitöissä kokkaamisesta ja leipomisesta nyt puhumattakaan, mutta rieskoja hän ei osaa tehdä. Kerran oli yrittänyt, mutta iskä oli päätynyt heittelemään ne kuin frisbeet metsään, kun olivat niin kovia. Aika pitkään minäkin kuitenkin ajattelin, että äiti tietää kaikesta kaiken, mutta tätä nykyä lähdekriittisyyteni on sen verran kasvanut, etten nyt ihan kaikkea enää purematta niele. Kyllä kuitenkin aika usein edelleen käännyn äidin viisauden puoleen.

Tässä iskä, Sulhis, meikämandoliini ja mamma yksissä juhlissa kerran yhdessä paikassa.

Kaikkihan ne aina sanoo, että oma äiti on maailman paras ja ihanin, mutta mun äitini on ihan oikeasti best! Mutta hyvää äitienpäivää kuitenkin myös kaikille muillekin äideille! ❤

Virallinen päätös tehty häiden siirtämisen suhteen

Tiivistelmä: Häät siirtyvät jonnekin 40 vuoden päähän.

Noni, nyt mekin olemme tehneet virallisen päätöksen siirtää häitä kokonaisella helvetin vuodella. Tuntuu kauhean kaukaiselta se ei-ens-vaan-sitä-seuraava-kesä. Oikeastaan päätös siirtämisestä tehtiin jo maaliskuun alussa, mutta nyt se sanottiin ihan oikeasti ääneen ja peruimme loputkin palveluntarjoajat sekä päätimme uuden ajankohdan. Emme tietenkään päättäneet vielä uutta päivää (tavoillemme uskollisina), mutta edes vuodenaika on selvillä. 😄 Ensin oli mielessä ne joulukuun vesisateessa vietettävät kompromissihäät, joissa laahustaisin hääpuvun helma viiden kilon painoisena, kun se olisi takapuoleen asti märkänä siitä loskassa rämpimisestä, mutta tämä suunnitelma kuopattiin eilen. Sulhiksen molemmat sisarukset tulevat juhliin maailman ääristä, eikä ole yhtään varmaa, että taivas olisi auki hupilennoille vielä vuoden lopussa. Tai bilettäminen turvallista riskiryhmille. Eikä siitä ei-ens-vaan-sitä-seuraavasta-kesästäkään tietenkään voi vielä tietää, mutta todennäköisempää on, että elämä olisi silloin jo hieman normalisoitunut loppuvuoteen verrattuna. Tosin minusta kun on kyse, uusi aalto on varmastikin huipussaan juuri meidän uuden hääpäivän aikaan. Se olisi kyllä jo sellainen merkki kohtalolta, että sitten kyllä vaan erotaan vähin äänin. 

Päätimme nyt sitten ottaa tästä lykkäämisestä kaiken ilon irti ja pistää koko paska aivan uusiksi! Meillä on nyt suunnitelmissa aivan uudet häät eli tavallaan saamme ikään kuin kahdet juhlat yksien hinnalla. 😏 Ne meidän ensimmäiset häät olivat perinteiset, rennot maalaishäät joen rannassa ihanassa kartanomaisemassa, ja nämä toiset ovat nyt sitten tyylikkäät ravintolahäät kaupungissa. Tai siis emme me mitään ole vielä varanneet, mutta tällainen skenaario on tällä hetkellä vahvoilla.

Se ravintola-aspekti tosin mietityttää juomapuolen vuoksi. Ruokailu varmasti nousisi aivan uusiin sfääreihin, ja saisinkin sellaisen nuorekkaan, runsaan alkupalapöydän, jollaisesta olen haaveillut. Häiden järjestäminen paikassa, jossa on A-oikeudet, tuo kuitenkin muutoksia järjestelyihin ja ennen kaikkea budjettiin. Jota meillä ei kyllä vieläkään oikein ole... Mutta tiedämme toki ilman sitäkin, ettemme ole erityisen äveriäitä, eikä avoin piikki ravintolan baaritiskille tule varmastikaan kysymykseen. Tuntuu vähän pahalta, sillä olemme molemmat tottuneet sellaisiin perinteisiin häihin, joissa juomaa on tarjolla yli kaikkien tarpeen, ja lisäksi vielä käydään juomassa kossua takakontista ja jallua halkopinosta.

Ravintolahäiden rajoitettu juomatarjoilu on kuulemma aivan peruskauraa esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, eivätkä vieraat siellä kuulemma hauko kauhuissaan henkeä, kun joutuvat ostamaan muutaman juoman itse, jos hääparin tarjoamat annokset eivät riitä. Mutta silti mietityttää. Niin kovasti toivoimme pystyvämme järjestämään häät, joissa vieraille tarjotaan kaikki. Ymmärrän, että nämä ovat kaksi aivan täysin erilaista hääkonseptia, ja pitäisi asennoitua niin, että on mahdotonta napsia molemmista ne parhaat palat. Tai eihän se mahdotonta ole, kyllähän rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta jos otetaan huomioon, ettei meillä ole rajattomasti rahaa, eikä edes kovin montaa hevosta.

Kyselin jo hieman Instagramini puolella kokemuksia juomatarjoiluista ravintolahäissä. Yleisin tapa oli lasi skumppaa, kaksi kaatoa viiniä sekä kahviavec. Seuraavaksi yleisin tapa oli tuo sama setti sekä siihen lisäksi pari drinkkilippua. Eikä juuri kukaan vaikuttanut olevan (ainakaan enää) pöyristynyt alkoholin säännöstelystä. Enkä tietenkään itsekään olisi, jos vieraana olisin, mutta jotenkin tätä asiaa katsoo niin eri vinkkelistä, kun on itse se juhlien järjestäjä. 

Kaason kanssa pohdimme, että esimerkiksi tuo kuusi alkoholiannosta koko päivän kestäviin juhliin ei riitä mihinkään. Me olisimme käyttäneet ne kaksi drinkkilippua jo ennen kakkukahveja, mutta kaaso myös muistutti, etteivät kaikki ole samanlaisia loppasuita. Toki myös meitäkin pahempia loppasuita on joka juhlassa, joten ehkä ääripäät tasoittavat menekkiä? Ymmärrän, että kuulostan sellaiselta lonkeroa lipittävältä pubiruusulta, mutta ihan oikeasti, jos juhlat alkavat esim. klo 14 ja kestävät yömyöhään, se kuusi viinilasia ei riitä monellekaan. Ja jos riittää, niin onneksi olkoon, mutta turha odottaa kehuja, ei tämä mikään raittiusseura ole. 😒 Toisaalta taas, eihän kenenkään tarvitse ravintolahäissäkään kuivin suin olla vasten tahtoaan, vaikka hääparin tarjoilut olisi jo heitetty huiviin, sillä saahan sieltä itse ostaa. Yritän ajatella, että meidän kaverimme ovat jo aivan aikuisia, työssäkäyviä ihmisiä, että ei se muutaman juoman ostaminen kenenkään taloutta kaada. Pari ihmistä kommentoi kyselyyni myös siltä kannalta, että eiväthän ne ravintolahäät estä sitäkään, etteikö voisi ottaa sinne auton takakonttiin sen kossupullon tai käsilaukkuun pienen piilopullon. En tietenkään kannusta ketään salakuljettamaan omia juomia ravintoloihin ja lipittämään niitä vessakopeissa, mutta toi hymyn huulille tuollainen lapsekas oveluus ihan oikeasti aikuisten, fiksujen ihmisten suusta. 😉

Ja kaiken tämän alkoholikeskeisen marinan jälkeen haluan vielä pikaisesti nostaa esille ne hyvät puolet (ruuan lisäksi) ravintolahäissä. Saisimme upean miljöön, vieraille helpon sijainnin, osaavan henkilökunnan huolehtimaan KAIKESTA, eikä meidän tarvitsisi edes aamulla mennä lakaisemaan mitään nuorisoseuran jumppasalin lattioita. Eikä siinäkään tietty mitään, jos siihen asennoituisi etukäteen, mutta mukavaahan se on aina mennä sieltä, mistä aita on matalin aidan alta.

Kertokaa kokemuksianne ravintolahäistä! Tai miten itse olette ratkaisseet juhlajuomaongelman juhlapaikoissa, joissa on anniskeluoikeudet? 🍷

Älä lue, jos inhoat häiden kenkäleikkiä

Minä olen niitä harvoja ihmisiä, jotka ihan aidosti nauttivat häissä siitä paljon parjatusta kenkäleikistä. Somessa on nyt kiertänyt parisuhdehaasteen muodossa sellainen virtuaalinen kenkäleikki. Suurella mielenkiinnolla (ja uteliaisuudella) luin ihmisten vastauksia ja odottelin kuumeisesti, että joku haastaisi minut, mutta ei! Minua ei koskaan haasteta parhaisiin haastesiin, kuten siihen sossudissun (sosial distancing) alussa kiertäneeseen päälläseisomishaasteeseen. Se harmitti eniten, koska olen valtavan taitava päälläänseisoja, olen ollut aina! No, mutta haastoin nyt  kuitenkin itse itseni tähän parisuhdehaasteeseen. Kenkäleikkiinhän vastaa pariskunnan molemmat osapuolet, mutta minä tein tämän yksin ja luin sitten vain Sulhikselle oikeat vastaukset. 

Tässä me tänään turvonneina (mutta tyytyväisinä) porukoillani vietetyn pitkän viikonlopun jäljiltä.

Ensitreffit?

- Me ei käyty treffeillä. Tapasimme baarissa joskus klo 2.50, menimme siitä pizzalle ja sitten vain olemme hengailleet seuraavat seitsemän vuotta kämpillä yhdessä.

Ensisuudelma?

- Kumpikaan ei muista. Eli varmasti todella spesiaali ja romanttinen hetki.

Kumpi teki aloitteen?

- Sulhis tarttumalla minua käsivarresta siellä Oulun Apollon tahmaisella tanssilattialla ja tervehtimällä alkukantaiseen tapaan "hei, nainen".

Kumpi on pidempi?

- Sulhis. Tämä tuottikin alussa päänvaivaa, kun en ollut varma, onko se kiva vai ainoastaan ihanan pitkä.

Kumpi tunnusti rakkautensa ensin?

- Sulhis reilun puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Minulla meni ensin vähän jauhot suuhun, mutta kyllä minäkin sitten niillä main tulin siihen tulokseen, että ihan kiva se on sen lisäksi, että on pitkä.

Kumpi on herkempi?

- Yleisesti ottaen Sulhis, mutta minä silloin, kun katsotaan kaltoinkohdeltujen koirien pelastustarinoita.

Kumpi on jääräpäisempi?

- Minä...

Kumpi nukahtaa ensin?

- Minä. Yleensä minuuteissa minne tahansa pääni kallistankin. Sulhis inhoaa tätä piirrettä minussa.

Kumpi on laiskempi?

- Sulhis ja minua taas ärsyttää tämä piirre hänessä. Sulhikselle ei ole ollenkaan luontaista sellainen puuhastelukulttuuri, mutta ihan reippaasti se juttuja toki tekee, kun vain alkaa.

Kumpi kokkaa paremmin?

- Minä nykyään, kun olen alkanut ylipäätään kokkaamaan.

Kumpi suuttuu helpommin?

- Minä. Sulhis suuttuu minulle noin neljän vuoden välein (mikä ei todellakaan johdu siitä, että minä olisin niin helppo ihminen).

Kumpi on äänekkäämpi?

- MINÄ! Sulhiksella on tosin sietämätön tapa syödä lusikkaruokia siten, että kolluuttaa lusikkaa lautaseen tarpeettoman paljon ja kovaäänisesti! Koko ajan kuuluu sellainen taukoamaton kalistelu! Hän myös pieree liian lujaa. Siis ihan tahallaan sillä tavalla voimakkaasti ja mahtipontisesti.

Kumpi on sosiaalisempi?

- Molemmat olemme sosiaalisia ollessamme ihmisten joukossa, mutta kumpikin on mieluiten yksin kämpillä pimeydessä.

Kumpi on aamuvirkku?

- Ei kumpikaan! Sulhis onkin jo valmiiksi hermoillut, että mitä jos meille tulee joskus lapsi, eikä se ole samanlainen kuin me... Se olisi yhtä helvettiä.

Kumpi on järjestelmällisempi?

- Molemmat olemme, mutta todella eri asioissa.

Kumpi tanssii paremmin?

- Yhtä huonosti molemmat, mutta innokkaita olemme kumpikin!

Kävittekö samaa koulua?

- Ei, mikä on kyllä yllättävää, sillä olen käynyt todella montaa...

Kumpi on vanhempi?

- Minä ja käytänkin sitä usein hyväkseni pyytämällä Sulhista tekemään asioita "nuoremmuuttaan". 

Kumpi on oudompi?

- Siis aivan ehdottomasti ja kyselemättä minä.

Kumpi on vaativampi?

- Olemme molemmat yhtä vaativia Sulhista kohtaan. 😄

Kauanko olette olleet yhdessä?

- Reilu seitsemän vuotta.

Kummalla on enemmän vaatteita?

- Ehkä minulla, mutta saman verran ne vievät tilaa, kun Sulhiksen vaatteet ovat niin valtavan isoja!

Kummalla on isompi perhe?

- Saman kokoiset.

Kumpi päättää tv-kanavan?

- Niin yheksänkytlukulainen kysymys. Ei perheissä enää riidellä tv-kanavista, kun jokainen voi katsoa omalta laitteeltaan netflixuria, jos yhteistä katsottavaa ei löydy. (Meillä on juuri tällä hetkellä yhteisenä katsottavana Game of Thrones, joka on maailman paras!!!!!! Minua harmittaa, että vuosikaudet kieltäydyin katsomasta sitä, kun evvvk jotkut lohikäärmeet ja ritarit.  Lempihahmot top 5: Tyrskä, Jaime, Arska, Jon Snow ja eunukki. Inhokit top 5: Joffrey, Cercei, Pikkurilli, Walder Frey ja se yksi 10-vuotias, jota imetetään.) 

Kumpi on sängyn valtaaja?

- Minä kuulemma. Sulhis nukkuu koko yön samassa asennossa selällään kädet risittyinä rinnan päälle. Minun pitää sitä sitten käännellä, ettei tule makuuhaavoja.

No siinäpä se nyt oli. Toivottavasti te nautitte tästä edes puoliksi yhtä paljon kuin minä. Moikka!

3 x (panostus + pihistys) = meidän häät

Yritän nyt taas vähän herätellä siellä mielen pimeimmissä sopukoissa uinuvaa hääfiilistä... Tai no, minulla olisi huomenna tentti ehkä maailman tylsimmästä aiheesta, ja tunnetustihan olen ahkerimmillani blogin suhteen silloin, kun pitäisi tehdä koulujuttuja.  

Ja ei, me emme ole vieläkään saaneet tehtyä mitään päätöksiä siirtämisen suhteen. Muuta kuin, että siis häät siirretään. Yksi kaaso on jo aivan helisemässä, kun emme saa lyötyä mitään lukkoon. Se takoo jo nyrkkiä pöytään, että nyt se pershedelmä alulle tai uuden hääpäivän päättäminen vuoden sisälle niinku olis jo. Hänellä itsellään on jo jotain 17 lasta, että antaisi meille yhden häiden jälkeen, niin ei tarvisi tätäkään enää vatvoa. Häät voisi huoletta siirtää kesälle 2021 ilman alati kasvavaa huolta näivettyvistä munasarjoistani. 

Takaisin tähän hääfiiliksen keinotekoiseen nostatteluun... Minusta on ihanaa lukea ihmisten listoja eri asioista, joten pannaas listaten minun  meidän häidemme panostukset ja pihistelyt.

PANOSTUS

1. Yleinen fiilis

Ainoa, mikä juhlista jää mieleen, on yleinen tunnelma. Meille onkin tärkeää, että vierailla on mukavaa ja he viihtyvät. Vaikka häät tietenkin ovat tavallaan meidän päivä, kyllä meille on tärkeintä, että saadaan järjestää hyvät juhlat nimenomaan vieraille, eli meidän perheillemme ja ystävillemme. Panostamme siis siihen, että "ohjelma" olisi mahdollisimman monelle mieluisaa ilman pakko-osallistamista esimerkiksi leikkeihin. 

Hyvän fiiliksen takia esimerkiksi (hyvän) bändin palkkaaminen oli meille itsestäänselvyys. Bändin valitsemisen kiemuroista voit lukea enemmän täältä ja päätöksenteon riemua täältä. Viihtyvyyteen liittyvät olennaisesti myös ruoka ja juoma. Erityisesti se, että molemmat ovat hyviä ja niitä on riittävästi. Mietinnässä on nyt kuitenkin vielä, minkälaisia juhlajuomia tullaan tarjoilemaan. Tölkkijuomat, boolia, drinkkibaari? 

Mekin muka edelleen pidämme kiinni unelmien bilehäistä, vaikka koko sakki tässä alkaa olla jo sen ikäisiä, ettei kukaan enää oikeasti jaksa riekkua skumppalasi ojossa aamukuuteen. (Unsplash)

2. Häämatka

Suunnittelun alkutaipaleelta asti olemme unelmoineet pitkästä häämatkasta ja lähes täysimittainen kuherruskuukausi Etelä-Ranskan kautta Italiaan oli toteutusta vaille tehty. Haaveilimme skumpan lipityksestä Nizzassa, pyöräilystä Toscanan auringon alla ja pastan turvottamien ruhojemme uittamisesta Sardinian rantavedessä, mutta katsellaanpa näitä haaveita sitten uudelleen, kun koko maapallo ei ole enää kiinni. Onni onnettomuudessa, että olemme niin jumalattoman saamattomia, emmekä  kerenneet vielä ostaa kaikkia lentoja ja majoituksia, vaikka aika tiuhaan niitä katselimme kovan  matkakuumeen kourissa. 

Näin me oltaisiin menty pitkin Italian pikkukujia runsaat hiuskuontalot hulmuten. (Unsplash)

Jos häämme muuttuvat talvihäiksi, joudumme miettimään koko häämatkan aivan uusiksi. Italia on Italia, mutta emme me millään Vespoilla lähde räntäsateeseen ajamaan... Sekunnin mietimme myös pitkää laskureissua Italian ja Ranskan Alpeille (jos hiihtokeskusten toiminta palautuu normaaliksi ensi talvena), ja vaikka se olisi tosi upea loma, ei se ehkä ole niin ihana häämatkana. 

Aiemmin mietin postauksen verran lisääntymistä ja sen aikataulutusta. Tuo meidän haaveilemamme viininhuuruinen rakkausloma olisi aika erilainen, jos kuvioissa olisi jo se lähmäävä esikoinen. Kaikkeen toki tottuu, mutta olisihan se aikamoinen kompromissi. Ja joo, joo, oma syy, miksei menty naimisiin aiemmin, ollaanhan tässä jo melkein kahdeksan vuotta yhdessä vetelehditty... 😒

3. Sormus

Minun sormukseni siis. 😏 Jos tähän listaukseen nyt yhden pinnallisemman hömppäjutun ottaa, niin kyllä se minun kohdallani on sormus. Olen jo vuosia tiennyt, millaisen haluan, ja unelmieni vihkisormus on edelleen työn alla Malmin korupajalla. Ei se varsinaisesti ole mikään kauhean erikoinen yksilö, mutta sen kanssa on nyt hieman ollut ongelmia. Malmin korupajan kultaseppä on kuitenkin ollut äärimmäisen kärsivällinen ja hyvä asiakaspalvelija minun suhteeni. Nolottaa ja ärsyttääkin olla se "vaikea asiakas", mutta toisaalta olen sitä mieltä, että jos maksan sormuksestani pitkän pennin, sen pitää olla juuri sitä, mitä haluan. Kerron kyllä koko prosessista ja sormuksesta tarkemmin, kun se lopulta on minun hallussani.

Minun sormukseni ei ole tällainen, mutta aika tyylikäs olisi ollut myös tämä ajaton klassikkomalli. (Unsplash)

PIHISTYS

1. Hääkakku

Ei voisi kyllä vähempää kiinnostaa. Meille molemmille kyllä kakku maistuu, mutta kummallakaan ei ole minkäänlaista intohimoa asian suhteen. Kakku kuin kakku. En ole varmaan koskaan edes syönyt pahaa kakkua. Paitsi ne ysärin oudot täytekakut, jotka koristeltiin säilykemandariiniviipaleilla ja kiivillä??? Ihmettelin niitä jo silloin lapsena. Eivät kai nekään tosin pahoja olleet, mutta OUTOJA! Outo täytekakku on myös sellainen, jossa on kermavaahtopursotukset ja päällä pelkkä kinuskimähmäkerros. Sellaisiakin oli minun lapsuudessani.  Eli ei mandariini-kiivi- tai kinuskikakkua meidän häihin, mutta muuten ihan helvetin sama. Kunhan on sievä.

Tässä minun Covid-19-inspiroitunut pääsiäiskakkuni. Ihan keskinkertainen kakkuna, mutta söpö koristeluiltaan.

2. Koristeet

Vielä pari vuotta sitten selasin nettiä pää punaisena ajatellen, että "tommosen (joku turha silppu) haluan kyllä sitte meidän häihin joskus". Nyt olen sitä mieltä, etten halua mitään erityisiä koriste-koristeita hankkia laisinkaan. Ihan turhaa! Toki ihmiset osaavat tehdä tosi kauniita kattauksia ja koristeluita, ja ehdottomasti ne miellyttävät usein minunkin silmääni, mutta en minä jotenkin jaksa nähdä sellaista vaivaa "turhaan". Tai siis käyttää rahaa siihen, saati sitten ostaa ne rojut itselleni nurkkiin pyörimään. Nykyään on tosin paljon juhlatavaravuokraamoja, ja se on kyllä mahtava juttu! Vähentää aika paljon sitä kertakäyttökulttuuria, mitä häihin liittyy. Jos minäkin nyt innostuisin siitä koristelusta enemmän, nämä vuokraamot olisivat ehdottomasti minun valintani. Näillä näkymin koristeet kuitenkin taitavat tulla olemaan lähinnä kukkia ja kaikenmaailman heiniä, ja niistäkin suurimman osan toivon saavani luonnosta. Tiedostan kyllä senkin, että jos häämme tästä kovin kauas siirtyvät, mieleni voi muuttua vielä moneen kertaan.

3. Hääauto

Tämäkään ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei tulisi kyllä mieleenkään vuokrata mitään ökyautoa kuljettajineen. Tai siis ei siinä mitään pahaa ole, mutta minusta aivan turhaa. Olen kyllä valtavan tylsä ja negatiivinen ihminen, kun kaikki on minusta vaan turhaa. 😄 Sulhiskaan ei tosin ole kovin kiinnostunut autoista, joten mitäpä sitä turhaan siihen tuhlaamaan. Ajatuksena olisi löytää joku ruma ja vanha rutku, jolla lähtisimme kirkon pihasta, mutta kenelläkään tutulla ei ole sopivaa. Tänä päivänä ne vanhat ja rumat rutkut ovat 90-luvun Toyotoja tai Nissaneita, enkä minä nyt sellaista minun nuoruuteni amisautoa halua. Toisessa ääripäässä ovat ne oikeasti vanhat museoautot ja sellaiset ovat taas liian hienoja. Mieluiten haluaisimme jonkun karmean värisen 70-luvun Mersun, löytyisikö?   

Tällaisia ne "söpöt, vanhat hääautot" ovat sitten meidän lastenlasten aikaan. (Unsplash)

No siinäpä sitä taas oli tyhjänpäiväistä jaarittelua kerrakseen, mutta hyvin sain taas hetken välteltyä tenttikirjoja!

Mitkä teidän häidenne pihistykset ja panostukset ovat? Sulhis sanoi, että aikoo panostaa ruokaan, juomaan ja hyvään rouvaan. Minusta kuulostaa ihan kohtalaiselta suunnitelmalta. ❤   

Etähäät konferenssipuheluna

(Disclaimer: Sivuan seuraavassa jaarittelussani häihin liittyviä muutoksia, kun kaikki kerran nyt menee ihan päin helvettiä koronan vuoksi. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni siitä, miten minä haluaisin toimia minun häideni suhteen, älä siis loukkaannu.) 

Luin eräästä Facebookin kriisiryhmästä tämän vuoden morsiamien aggressioiden purkua siitä, kun ihmiset ystävällisesti ehdottavat, että hääthän voisi pitää etänä esim. Skypen kautta kotoa käsin. Voin kertoa, että morsiamet olivat raivoissaan. Ja mikseivät olisi... Ei se nyt vain ole ihan sama asia. Omalta kohdaltani ainakin tiedän, että esimerkiksi luentojen seuraaminen etänä kotoa on yhtä tyhjän kanssa, että varmaan meidän häät olisivat muille ihan samanlaista taustamelua tiskaamisen oheen kuin etäkoulu on minulle. Meillä on nyt ollut muutamia etäluentoja tämän korona-sekoilun aikana ja saatan aamulla herätä kyllä ajoissa laittamaan yhteyden päälle, mutta jatkan vielä hetken unia. Sitten tosiaan tiskaan, ehkä jopa imuroinkin ja viimeisen luennon päätteeksi suljen koneen ja ihan pokkana mietin, kuinka ahkera pikkuopiskelija olin tänäänkin. Meidän etähäät olisivat juuri tuollaiset, että siinä Sulhiksen kanssa katsottaisiin läppärin ruudulta, kun kaaso pesee ikkunoita ja kuuntelee murhapodcasteja samalla, kun me yritetään leikkiä kenkäleikkiä sohvalla... 

Minä meidän etähäissä röökillä, kun olen unohtanut sammuttaa kameran Skypestä. (Unsplash)

Monet toimijat, palvelun- ja sisällöntuottajat ovat koonneet tietopaketteja siitä, miten selvitä pettymyksestä, jos häitä pitää siirtää. Ihan hyviäkin vinkkejä olen bongaillut, mutta nämä kaikki etä-alkuiset ehdotukset ainoastaan vituttavat. Ihmisten pitäisi ymmärtää, etteivät monetkaan järjestä häitä sen takia pelkästään, että haluavat naimisiin. Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, me haluamme nimenomaan järjestää ne bileet, joissa voimme juhlia ystäviemme sekä perheidemme kanssa. Joo, joo, tärkeintä on se rakkaus, mutta jos ihan kunnolla asiaa ajattelee, eihän häillä ole oikeastaan mitään tekemistä avioliiton kanssa. Naimisiin kyllä pääsee ihan milloin tahansa. Siellä maistraatissa menee kuulemma 10 minuuttia ja ajankin voi varata kätevästi netistä. Mutta me, monien muiden tapaan, haluamme ne hääjuhlat. Ja polttarit. Sillä tavalla ihan lihana ja verenä oikeassa elämässä. Minä en halua mitään Zoom-polttareita etänä. Joku kirjoitti Facebookissa, että osaa sitä viiniä ryystää yksin kotisohvalla ihan ilman etäyhteyksiäkin. 😄 Samaistun!

Naapurit katsomassa ikkunasta, että mitä helvettiä me touhutaan taloyhtiön pihalla, kun olemme ottamassa potretteja etähäidemme etäruokailun jälkeen. (Unsplash)

Joillekin se valittu päivämäärä on jollakin tapaa merkityksellinen ja heille on ehdottoman tärkeää mennä juuri silloin naimisiin, vaikka hääjuhla siirtyisi. Näissä tapauksissa se vihkimisen striimaus onkin varmasti hyvä idea. Meille taas on aivan yksi lysti, mikä avioliittomme solmimisen päivämäärä on, joten myös vihkiminen siirtyy juhlien mukana. Mekin kyllä ensin mietimme, että avioituisimme jo aiemmin, mutta vain sen takia, ettei naikkarivuosia menisi hukkaan. Minusta kuitenkin tuntuisi vähän kornilta hihhuloida siirretyssä hääjuhlassa hääpuvussani, jos vihkiminen olisi jo tapahtunut. Olisin silloin jo vaimo, enkä mikään neitsytmorsian. 😏 Tuntui myös turhalta järjestää avioliiton siunaaminen, jos olisimme jo menneet aiemmin kirkossa naimisiin. Ei kuulosta kovin kustannustehokkaalta alvariinsa siellä ravata. Jos jotakuta kuitenkin kiinnostaa avioliiton siunaaminen, se pystytään kyllä naamioimaan todella hyvin vihkimistä muistuttavaksi! Eräiden tuttujen häissä tajusin vasta seremonian loppumetreillä papin yhdestä sanavalinnasta, että kyseessä olikin avioliiton siunaaminen, eikä vihkiminen.

Sulhis pelaamassa pleikkaria meidän etähäissä. (Unsplash)

Onhan se ihan sympaattista, että ihmiset yrittävät tarjota vaihtoehtoisia tapoja häiden viettoon, ja perimmäisenä tarkoituksenahan on yritys vähentää siirtämisestä aiheutunutta mielipahaa, mutta ei kiitos mitään etähäitä tai vihki-striimejä meille. Siirretään häät jonnekin tulevaisuuteen tai sitten perutaan koko juttu, ja eletään vähän aikaa leveästi hääsäästöillä. Häätili on Sulhiksen nimissä, joten pitää nyt pitää huoli, ettei ainakaan ero tule ennen kuin se tili on hassattu tyhjäksi tavalla tai toisella.

Kiinnostaisi kyllä tietää, onko joku muka oikeasti pitänyt etähäät. Tai voisitko kuvitella pitäväsi?

Häiden perumista ja perhesuunnittelua koronan aikaan

Tiivistelmä: Liian pitkä jaarittelu siitä, kun ei ole vieläkään lisääntynyt, eikä oikeastaan vielä  haluakaan, mutta menopaussi on jo nurkan takana.

Tämä koko häiden lykkääminen ei oikeastaan tunnu vieläkään missään. Ihan hyvillä mielin siirrämme  juhlia sinne asti, että kaikilla sinne haluamillamme ihmisillä on ainakin mahdollisuus osallistua. Olisiko uusi ajankohta sitten joulukuu vai ensi vuoden kesä, kun tilannetta koronan suhteen ei oikein osaa ennustaa... Lykkääminen yli vuoden päähän ei muuten olisi ongelma, mutta kapuloita rattaisiin laittaa minun - varmasti jo nyt - puoliteholla käyvät munasarjani. Emme tosin varsinaisesti akuutisti vauvakuumeile, mutta täytyy nyt kuitenkin pitää realiteetit mielessä. Jos sitä jälkikasvua edes puolitosissaan miettii, pitäisi homma laittaa alulle mielellään jo about viisi vuotta sitten! Mietityttää ja vähän ahdistaakin tuo lisääntyminen sekä siihen liittyvät omat tuntemukset.

Sulhis on jo vuosia tiennyt haluavansa pershedelmän, mutta ei hänelläkään mitään pakottavaa tarvetta ole saada sitä juuri nyt käsivarsilleen. Hänkin kuitenkin tiedostaa itseään iäkkäämmän morsiamensa parasta ennen -päiväyksen olevan jo aika lähellä. Tiedättekö, sillä tavalla lähellä, että tarkasti katsomalla huomaa leivässä jo hieman hometta, mutta voi vielä syödä, jos leikkaa huonon kohdan pois... Minä itse en varsinaisesti aktiivisesti haaveile lapsesta, mutta uskon, että jossain vaiheessa tulisin katumaan, jos nyt jättäydyn vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Kuulostaa jotenkin kylmäkiskoiselta ja laskelmoivalta tavalta "haaveilla" lapsesta. Tarkoitan kuitenkin sitä, että vaikka en pode vauvakuumetta, olisin varmasti onnellinen ja hoitaisin lapseni hyvin, jos yhtäkkiä tulisinkin äidiksi. Että sillä tavalla olen tunne-elämältäni ihan normaali ihminen, mutta silti haluaisin kovasti haluamalla haluta sitä lasta. Ja olenhan minä  Sulhiksellekin erehtynyt joskus lupaamaan, että yhden ja hyvän voin ainakin yrittää tehdä, joten ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kehittelemään sitä kuumetta. 

Tässä minä esikoiseni kanssa. Olenko kertonut, että kaikkien doppelgänger-juttujen mukaan näytän vanhalta aasialaisukolta? (Unsplash)

Naimisiin nyt kuitenkin olisi ensin päästävä. Ja saada myös ne juhlat juhlittua. Joku ehdotti, että voisimme siirtää häitä suoraan vuodella ja pistää pullan uuniin mahdollisimman pian. Ööh, hell to the no! En minä nyt sitä sano, että lapset pilaavat (ihan) kaiken, mutta kyllä minun hääpäiväni olisi aika erilainen, jos tissillä roikkuisi vastasyntynyt esikoinen tai vielä pahempaa, olisin raskaana. Monelle se ei ole minkäänlainen ongelma, mutta jos häitään on todella kauan suunnitellut, tuollaiset elämän muutenkin mullistavat muutokset laittavat kyllä koko paletin sekaisin myös häiden suhteen. Ja minä kun en varsinaisesti ole kaikista joustavimmasta ja mukautuvimmasta päästä... Jos nyt laitetaan mutkat suoraksi, kai tämä kumpuaa siitä, että haluaisin viettää polttarini, hääni ja häämatkani rauhassa keskittyen vain itseeni ja Sulhikseen. Ehkä se sitten on itsekästä, mutta jokainen toimikoon omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Monelle se oma vauva omissa häissä ei varmastikaan ole mikään ongelma, mutta minä haluaisin lipittää skumppaa ainakin seitsemän lasia liikaa ja tanssia pää punaisena aamuun asti. Toki varmaan noinkin voisi tehdä, vaikka olisikin se vauva jo kuvioissa, mutta minä olisin varmasti juuri sellainen tuore äiti, joka on koko ajan  kuolemanväsynyt, ja jolla heruu maito jokaisesta lämpimästä ajatuksesta. Että jotenkin tuntuu helpommalta nauttia nyt vaan ensin niistä häistä (ja elämästä) ja  alkaa sitten vasta katselemaan, josko sen vauvan saisi edes päkerrettyä alulle. MUTTA toisaalta takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, ettei tässä iässä ole enää aikaa hukattavaksi, ja toisaalta epävarmuus siitä, miksen jo pode sitä hemmetin vauvakuumetta. Ja tietenkin kaiken tämän lisäksi se pikkujuttu, että lapsia ei välttämättä muutenkaan siunaannu sormia napsauttamalla sitten, kun tämä itsekeskeinen naislapsi päättää kasvaa aikuiseksi.  

Meidän vauva olisi meidän häissä just näin. (Unsplash)

Vauvathan ovat aivan ihania, mutta se taaperovaihe on sietämätön. En tiedä, miten ihmeessä tulisin selviämään siitä perhe-elämän jaksosta, kun koko talo on taaperon mitalta sellaisessa ihmeellisessä mähmässä, limassa, ruuantähteissä ja maitokuolassa. Minulla on nyt juuri siinä iässä oleva kummilapsi ja sitä lähmäämistä kestää hyvin vierailujen ajan, eikä lapsen kanssa touhuilu tunnu vaikealta, mutta ajatus siitä, että se elämä on sitä yhtä lähmää vuorokauden ympäri monta vuotta ja siihen päälle vielä uhmaikäisen raivarit, niin ei helvetti. Toivon totisesti, että kaikki ne äiti-ihmisten tietäväiset hymistelyt siitä, että "kyllä sä sitten ymmärrät, kun sulla on oma lapsi" on totisinta totta, eikä minua haittaa yhtään olla yltäpäältä lapsen levittämässä liejussa, jonka se on läärännyt kuolastaan ja ruuasta. Että miinus tuo lähmäjuttu, lapset ovat kivoja ja ihan suloisiakin. Tai siis lähinnä tuttujen lapset ja minun kummilapseni erityisesti, mutta kuitenkin. 

Kyllä minä siis ihan oikeasti periaatteessa pidän lapsista, mutta minulla ei vain ole sellaista paloa äitiyteen, jota olen monen kaverini kohdalla nähnyt, ja joka pitäisi ilmeisesti vähän niin kuin olla. Tai  ainakin tuntuu, että se on yleinen oletus... Mutta ehkä tämä on minun asteikollani jo jonkinlaista vauvakuumeilua, kun koen kuitenkin tarpeelliseksi jaaritella aiheesta. Vaikka minulla ei synny  isompia tunnekuohuja tämän asian suhteen, uskoisin olevani tyytyväinen myös perheellisenä, kunhan en sen takia jää mistään paitsi. Juuri puhuimmekin Sulhiksen kanssa, että olemme venyttäneet nuoruuttamme noin seitsemän vuotta pitemmälle kuin keskivertoihminen ja olemme totisesti saaneet nauttia vapaudestamme ja pitää lystiä koko rahan edestä. Nyt olisi sitten vuorossa se kotoiluvaihe, kun haluamme olla rauhassa kotona. Mukavinta olisi olla vielä hetki rauhassa kotona KAHDESTAAN. Se pikkulapsiarki ei nimittäin kuulosta yhtään rauhassa olemiselta... Hitsi, kun olisi ymmärtänyt jättää sen nuoruuden silloin seitsemän vuotta sitten, kun se oli ajankohtaista. Sitten olisi voinut kotoilla kahdestaan rauhassa monta vuotta ja mennä jo vaikka aiemmin naikkariin. Mutta ei! Sitä on pitänyt nuohota Oulun baareja niin perusteellisesti, "kun on vielä nuori". Ja siis, kun ei ole edes ollut enää nuori!

Tässä minä ja mun vauva feikkaamassa someen, että meillä menee täydellisesti. (Unsplash)

Tämä minun elämäni on kyllä yhtä katumusten sarjaa. Aina voivottelen jälkeenpäin, että olisi pitänyt tehdä niin tai noin. Parinvalinnassa olen kyllä tehnyt ihan hyvät kaupat ja kumppanin suhteen  ei ole valittamista. Ainakaan vielä. Muistuttakaa minua tästä sitten 15 vuoden kuluttua, kun valitan, että olisi pitänyt valita joku epäurheilullinen mies, joka lösähtäisi minun kanssani samaan tahtiin. No ok, olen siinä lösähtämisessä jo nyt edellä, mutta sitten viisikymppisenä se oikein korostuu. Sitten Sulhis rakastuu nuoreen sihteeriinsä, jättää perheensä ja he muuttavat Malagaan. Minä takerrun ainoaan lapseemme ja kasvatan hänestä tiedostamattani miehiä vihaavan sosiopaatin, enkä päästä häntä itsenäistymään, saati muuttamaan omilleen. Todennäköisesti alkoholisoidun ja kuolen suhteellisen nuorena tapaturmaisesti, milloin lapseni jää yksin vailla minkäänlaisia valmiuksia selvitä itsenäisesti tässä maailmassa. Että kiva juttu...

Kunpa joku vain nyt sanoisi meille, mitä kannattaisi tehdä. Äiti kyllä jo ehdotti, että maistraattiin ja lapsentekoon, mutta sanokaapa joku toinen. Help!

Jäähyväiset loistavalle Luukkaalle

Taas suru-uutisia. Ranta-Roppolan viimeinen poika lähti eilen sateenkaarisilloille, missä velipojat sitä jo kovasti odottelivat. Vanhin poika, uskomaton Unto, kuoli jo muutama vuosi sitten, ja nuorimmainen, arvokas Arvo, lähti hänen peräänsä aivan juuri, vasta tammikuussa. Nyt oli loistavan Luukkaan vuoro lähteä. 💔

Arvon kuoleman jälkeen Luukkaalla alkoi suruaika, eikä se oikein syönyt kunnolla, eikä muutenkaan ollut oma itsensä. Otin sen viime viikolla ravitsemus- ja suruterapiaan Ouluun, kuvittelimme toiveikkaina, että se olisi vaan kaivannut vähän maisemanvaihdosta. Perjantaina se ei ollut syönyt oikeastaan mitään muutamana päivään, joten päätimme mennä eläinlääkäriin kysymään viimeistä oljenkortta. Aavistelin kyllä jo pahinta, mutta en kuitenkaan saattanut tosissani edes ajatella sitä, kun Arvonkin poismeno oli vielä niin tuoreena mielessä. Ihan reippaasti Luukas vielä lähtiessä pissata lorotti jalkaa nostaen, ja päätinkin napata äkkiä pissanäytteen, jos vaikka haluaisivat senkin tutkia eläinlääkärissä. Valitettavasti minulla oli näyteastiana vain kanneton kertakäyttökahvikuppi, jota sitten tasapainottelin kädessäni matkan eläinlääkäriin vain osan loiskuessa päälleni...

Luukas oli aivan mahdoton kahvinjuoja, vaikka mahansa ei sitä meinannut kestääkään.

Noh, en tiedä, katsottiinko sitä pissaa edes, mutta verikokeista selvisi, että pojan maksa-arvot huitelivat aivan taivaissa niiden oltua kuukausi aiemmin vain hieman koholla. Luukkaalla oli lisäksi jo vuosia sitten todettu sydänvika, johon sillä oli lääkitys. Ikääkin oli jo lähes 13 vuotta, joten lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä teimme sen kauhean, mutta kaikista armollisimman päätöksen päästää Luukas velipoikien luo. Lääkäri sanoi, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä sillä sekunnilla, että voisimme vielä mennä kotiin. Lähdimmekin ensin ajamaan nilkka suorana pois, mutta käännyimme aika pian takaisin. Poika vaan makasi penkillä, eikä yhtään katsellut maisemia, kuten yleensä aina autossa ollessaan teki. Sillä oli varmasti kauhea nälkäkin, kun ei ollut saattanut päiväkausiin syödä. Ajoimme Sulhiksen kanssa takaisin eläinsairaalalle saattelemaan Luukas viimeiselle matkalleen.

Tässä Luukkaan eri lookeja. Kuten kuvasta näkee, me emme todellakaan olleet kauhean tarkkoja trimmauksen suhteen...

Luukas otettiin meille 2007, kun äidillä oli syöpähoidot siinä vaiheessa, että hän oli koko ajan aivan lääkepöllyissä.... Lupa toiseen koiraan siis heltisi kuin itsestään! 😏 Joku voisi ajatella, että sairasta ihmistä ei saisi tuolla tavalla käyttää hyväkseen, mutta emme ole katuneet käytöstämme kyllä päivääkään. Ja tuskin äitikään, sehän hyysäsi kaikkia koiriamme, kuin olisi ne itse synnyttänyt. Meillä koirat totisesti ovat olleet kuin perheenjäseniä ja niitä on mahdollisesti pidetty jopa paremmin kuin ihmislapsia...  Hyvin ne kaikki ainakin ruokittiin, jokaisesta kasvoi nimittäin paljon isompi, kuin rodullensa on ominaista. Unto oli 10 kg painava bichon frise, kun kyseisen rodun uroksella normaali maksimipaino on yleensä noin 5 kg. Unto ei varsinaisesti ollut lihava, mutta tavallista isokokoisempi muutenkin. Tosin kyllä eläinlääkäri siitäkin sanoi, että näkee, että sillä on korkea elintaso... Arvo taas oli ihan rehellisesti lihava. Leikatut kääpiöpinserit lihovat helposti ja Arvo oli muutenkin kauhean perso ihan mille tahansa syötävälle, mutta oli se myös jotenkin tosi roteva ja lihaksikas. Vähän kuin sellainen salihärkä, jolla ei kuitenkaan ole matala rasvaprosentti. Luukas taas oli aina ollut hoikka, mutta jotenkin siitäkin kasvoi ylikokoinen. Sen piti olla toy-villakoira, mutta kasvoi kääpiövillakoiran mittoihin... Varmaan sillä tervehenkisellä maalaiselämällä on osuutta asiaan.

Luukas kerran auringonotossa pää oikeaoppisesti suojattuna!

Luukas oli aivan ihana koira. Villakoirien tapaan se oli valtavan älykäs, mutta toisaalta kovan luokan drama queen, joka saattoi loikkia pitkäänkin kolmella jalalla saadakseen ekstrahuomiota "kipeän" tassunsa vuoksi. Sen älykkyydestä kertoo sekin, että se oli pieni ja kevyt kuin lintu (Luukkaan hellittelynimi olikin lintu, kun taas Arvoa sanottiin hevoseksi, koska se sillä tavalla hevosmaisesti laukkoi ja piehtaroi jatkuvasti), mutta silti se oli porukan pomo ja laittoi kymmenkiloiset velipoikansa kuriin sillä naurettavan kuuloisella kimakalla "murinallaan". Nirso se totisesti oli, mutta ehkä vähän myös vittumainen. Se nimittäin aina vaali herkkupalojaan todella pitkään ja kanniskeli niitä suurieleisesti lähinnä Arvon näköpiirissä. Vaikutti siltä, että se halusi vain kiusata ahnetta pikkuveljeään, joka oli koko ajan herkkujen perään. Ruoka-aikanakaan poikia ei voinut jättää valvomatta, sillä heti silmän (meidän ja Luukkaan) välttäessä, Arvo hotkaisi myös Luukkaan kupin tyhjäksi. Tehokas kikka olikin uhkailla Luukasta sanomalla "annetaanko Arvolle" ja lähestyä käsi ojossa, milloin kyllä alkoi herkut ja tavallinen ruokakin maistua myös Luukkaalle itselleen. Perso se ei ollut oikeastaan millekään, joten tärkeintä taisikin olla, ettei se lihava pikkuveli saa jotain hänen omaansa, minkä itsekin isosiskona aivan mainiosti ymmärrän!

Tupakille menossa. Tuolla tavalla se aina kanniskeli niitä nakkejaan ja luitaan tuntikausia Arvon kiusaksi. Tuo vaippa sillä oli siksi, ettei se enää vanhempana ollut turhan tarkka siitä, minne pissasi...

Jos Luukas olisi ollut ihminen, hän olisi ollut sellainen kouluja käynyt älykkö, jolla on sarkastinen huumorintaju ja verraton tilannekomiikka. Luukas olisi ollut intohimoinen taideharrastaja ja laatuviskien ystävä. Ei tietenkään saisi tällä tavalla lokeroida, mutta Luukas olisi ehdottomasti ollut aseksuaali, eikä olisi kaivannut parisuhdetta, ei sittenkään, vaikka se olisi ollut platoninen. Ystäviäkään hänellä ei olisi ollut kuin muutama, jotka eivät nekään olisi olleet kauhean läheisiä, sillä olihan hänellä veljensä. Veljesten keskinäinen yhteydenpito olisi riittänyt introvertille Luukkaalle pääasialliseksi sosiaaliseksi kanssakäymikseksi. Luukas olisi tykännyt katsoa amerikkalaisia elokuvia, mutta vain ironisesti. Kirjoja hän olisi rakastanut aidosti, varsinkin niitä venäläisiä klassikoita, joita kuuluu arvostaa, mutta joita yleensä inhotaan salaa. Hänen piikikäs huumorintajunsa olisi saattanut satuttaa herkempiä, mutta onneksi veljensä olivat sen verran yksioikoisia, ettei ihan jokainen nokkela sivallus olisi mennyt perille asti. Kuitenkin Luukas olisi ollut omalla tavallaan valtavan rakastava ja pitänyt lähimpiensä puolia viimeiseen asti. Ja sellainen se oikeasti olikin. Jos se tulkitsi tilannetta siten, että jotakin perheemme jäsentä satutetaan, se tuli kiljuen väliin. Myös yhdessä tanssimisen se tulkitsi uhkaavaksi, ja iskä ja Sulhis saivat muutamaankin kertaan kyytiä Luukkaalta. Tai sitten se vain yksinkertaisesti vihasi paritanssia.

Kiharatukkaiset pojat.

Meidän kaikki pojat ovat olleet todella ihmisrakkaita, mutta Luukas ei ollut sellainen hölmö hökäle kuin molemmat velipoikansa. Vieraisiin se saattoi toisinaan suhtautua välillä aika varautuneestikin. Siinä, missä Arvo ja Unto olivat kenen tahansa pihaan eksyvän kimpussa, Luukas kiipesi usein talonväen syliin, kääntyi pois päin vieraasta ja vahtasi tyynesti seinään. Hänen huomionsa piti nimittäin ansaita.

Luukas ei kyllä ollut jouluihminen, mutta yritti parhaansa meidän mieliksi.

Luukas oli ehdottomasti kuitenkin tottelevaisin meidän koirista. Sitä pystyi hyvin pitämään vapaana pihalla, eikä se lähtenyt omille teilleen loiruamaan, kuten erityisesti Arvo ruukasi tehdä. Se oli niin valtavan kiltti, kevyt ja helläotteinen, että olimme jo suunnitelleet, että sen voisi ottaa meidän häihimme juhlapaikalle hengailemaan, ettei sitä tarvitsisi jättää yksin kotiin. No, nytpä sen ei tarvitse olla enää koskaan yksin. Tuntuu kuitenkin pahalta ajatella, että odottelikohan se kauankin, että päästäisimme sen jo velipoikien luokse, emmekä me vaan tajunneet. Kyllä sillä kuitenkin häntä heilui vielä viimeisenä päivänäänkin, joten haluan uskoa, että lähtö tuli juuri oikeaan aikaan.

Tämä ihana mallikuva on viime joululta. Tässä oli aloitettu Luukkaan turkin trimmaus, mutta siihen hänellä riitti kärsivällisyys aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan, joten nämä välivaiheet oli aina aika mielenkiintoisen näköisiä.

Rakas ja loistava Luukas haudattiin viikonloppuna Ranta-Roppolan puutarhaan, sinne samaan paikkaan, minne muutkin. Siellä jossain ne ovat taas koko porukka yhdessä, meidän rakkaat pojat. ❤

Tässä Luukkaan viimeisin muotokuva. Eikö vain ollut kultaisen näköinen koira, ihan kuin nalle.